joskus iltakuuden jälkeen

Menin Samille purkittamaan lauluja (vaimo oli mukana). Lievää pahoinvointia, joka hankaloitti ns. suoritukseen keskittymistä. Totesin inhoavani Silveriä laulettavana, olen ollut melodioita säveltäessäni turhan populaari eli ns. pop, kuten piireissä sanotaan. "Täyttä skeidaa", huomautin Samille parin ensimmäisen oton jälkeen. Silver on rankka laulettava, joten aivan viimeiset vokaalit jäivät ensi viikolle, niissä vaaditaan falsettiakin. Olen sentään tyytyväisehkö mitä tulee kappaleen "kertosäkeistön" dissonanttisiin stemmoihin! No, purkitettiin sitten kaikessa rauhassa & rentoudessa kiippariosuuksia. Löytyi kunnon soolosoundi joten keksin lennosta soittaa alkupäähän villin soolon heti 1. kitarasoolon jälkeen. Rentoa oli, ehkä liiankin, soitin sooloa ja istuin syvällä sohvan nielussa... (Sami otti kuvankin, julkaisseeko sen blogissaan, mene & tiedä.) Leffakohtaan choir-padia ja bassoiksi string ensembleä. Päädyttiin harkitsemaan sitä, viitsiikö ko. kohtaan enää soittaa synteettisiä timpaneja, koska ko. kohta ei niitä ehkä tarvitse. Haluaisin kunnon syntikan itsellenikin, nykyinen lelukiipparihan (phones/output) ei mene läpi edes "Jekku-Pekka ja namusedän kastraatio" -lastenmusikaalissa eli sen soundia voidaan kohtuuttomuuteen sortumatta kuvailla ns. muoviseksi.

Tähän loppuun koen voimakkaasti tarvetta liittää syvällisen mietelauseen.

"Elämä on kuin oksennus... tai progemusiikki."

ilta

Käveltiin vaimon kanssa Rantakylään ja poikettiin Samilla. Juha avasi oven, olivat purkittaneet loput bassot ja työstivät sheikkereitä ja tamburiineja. Juha oli esittänyt jo Pöllänlammella, että Silverin loppuun voisi laittaa jotain rytmimunahölkkää, itse en ajatukselle heti lämmennyt. Kuultuani lopputulosta päädyin ajattelemaan taannoista vastalausettani lähinnä retorisena. "Tamburiinit vai sheikkerit?", Juha kysyi. Päädyttiin sheikkereihin. Kuulostivat ns. tyylikkäämmältä.

Jossain vaiheessa iltaa Sami valitti bändin nimestä, joka tällä hetkellä siis on Foucault's Pendulum, väitti sen olevan tekotaiteellinen. Huomautin entisen nimen lisenssiongelmista, joiden relevanssin Sami kyseenalaisti välittömästi. Kiistin nimen tekotaiteellisuuden. Kysyin, olisiko "Umberto" sitten parempi (sen romaanin kirjoittajan mukaan, jonka romaanin mukaan nykyinen nimi on annettu), mutta Sami piti sitä liian söpönä. Salamannopeasti päättelin mielessäni, että nimen söpöyskonnotaatiot palautuvat siihen ns. reaaliseen seikkaan, että Samille tuli mieleen meidän hamsterimme Umberto, joka sekin on Umberto Econ mukaan nimetty. Emme päässeet yksimielisyyteen bändin nimestä, paitsi ettei sitä vaihdeta.

22. elok. 09: lauantai

Aamu

Tultiin seurakunnalle kymmeneksi. Olin ensimmäisenä paikalla. Räpläsin pianoa. Sami ja Juha ja Janne tulivat. Kasattiin kamoja, raahattiin autoihin joita oli kaksi. Ajettiin 40 kilometriä Pöllänlammelle. Perillä Sami kyseli ettei ”kellää olis avainta niiq”. Lausutun epäilyksen evoluution vaiheessa 2 älysimme leirikeskuksen avaimen jääneen seurakunnalle. Arvottiin ne kaksi onnekasta jotka saavat hakea avaimen. Janne alkoi kehitellä kompleksista arvontametodia jonka toteuttaminen olisi vienyt iltapäivän. Päädyimme käpyyn ja suljettuihin nyrkkeihin. Arpa lankesi Juhalle ja minulle. Takaisin leirikeskuksella: alettiin kasata rumpuja ja laittaa studiota pystyyn. Fantastinen sää muuten, juuri tällaisina päivinä ihmisen mieleen yleensä juolahtaa tehdä pitkä päivätyö sisätiloissa sähkölaitteiden keskellä. Rakennus johon kasaamme studion on miellyttävän viileä.

Sessiot & vaiheet

joskus puolenpäivän aikoihin

Käynnistän koneen. Janne huomauttaa jokaisen liikkeemme tulevan seuratuksi. Huomautan kirjoittavani Jannen huomauttaneen jokaisen liikkeemme tulevan seuratuksi. Sami ja Juha säätävät peltiständien kanssa. Yksi unohtunut seurakunnalle. Korvaava ständi saadaan asettamalla villasormikas mikkiständin päähän pehmusteeksi. Kicks arse. Sojottava ”keskisormi” tungetaan splash-pellin reikään jolloin saadaan symboliikaltaan eklektinen mutta muuten toimiva systeemi.

Juha treenailee. Minä ja Janne aterioidaan. Janne (jolla ei ole korvatulppia) pakenee meteliä toiseen huoneeseen. Paperilautanen pettää ja ajatusta nopeammin maksalaatikko asettuu lojumaan lattialle epäsuhtaisiksi palleroiksi. Janne kieltää minua laittamasta ”maksalaatikon putoaminen” -episodia päiväkirjaan iloittuani tapahtumien kirjon vivahteista & runsaudesta. Janne saa jostain korvatulpat. Taivas ulkona on ns. syvänsinen. Olen ottanut mukaan luettavaa, kannettavan ja piirustusvälineet. Ajankuluksi. Juhan soittaessa vetelee Sami piuhoja. Sen tukikohta on viereinen huone joka on täynnä ns. kamoja. Itse olen äänityshuoneessa joka on isoin & viihtyisin. Mietin vuotavatko näppäimistön äänet nauhalle jos.

joskus iltapäivällä

Mietin, jaksaisiko illalla lämmittää saunan. Kun täällä ollaan, niin pitäisi.

Käyn isossa rakennuksessa räpläämässä sähköurkuja, joiden soundi on fantastinen. Miksi ne ovat täällä metsän perseessä, täydelliset sähköurut? Mietin paljollako lähtisivät. Kunnon progesoundi. Inspiroiduin heti. Kun tulen takaisin, Juha on alkanut äänittää.

Juha sai rummut purkkiin. Pääpiirteissään. Soittaa tanakasti. Sami lämmittää pakastepizzan. Samin lämmittäessä pizzaa isossa rakennuksessa Juha toteaa kaiken menneen päin persettä mitä minä en äänityksissä läsnäolleena niele kakistelematta. Kyseessä on Ä.J.D.O., äänityksenjälkeinen depressiivinen olotila, jolle on ominaista ensimmäisessä vaiheessaan lähes viaton ambivalenssi joka sitten kiihtyvässä tahdissa kehittyy pettymyksensekaiseksi tunteeksi jossa subjekti inhoaa itseään ja maailmaa. Janne tulee ulkoa, sanoo käyneensä uimassa. Itse olen seuraillut äänitystä. Janne soittelee huvikseen rumpuja. "Äärimmäistä mikrorytmiikkaa."

alkuillasta

Juha jatkaa äänittämistä, koska pystyy mielestään parempaan. Silverin perusriffi vaatii tarkkuutta & vakautta. Sanoo alkavansa lämmetä. Uusintaottoja, uusintaottoja.

Ilta. Juha jatkaa. ”Mie jaksan kyllä soittaa.” Kävin soittamassa urkuja ja kirjoitin muistiin näppärän teeman. Saa nähdä ehditäänkö tänään mitään bassoja vedellä, olisi kyllä mukava.

Rummut valmiit. Aletaan bassoja. Kello on 19:23. Jatkossa päätän merkitä täsmälliset kellonajat.

20:01

Janne virittää bassoa. Etsittiin ”leffakohtaan” soundeja, ei löydetty vielä. Haluan sellaisen, jossa alukeääni on häivytetty niin ettei sormella soittaminen kuulu. Päätetään etsiä sellainen joskus myöhemmin, koska sitä kohtaa ei kuitenkaan tehdä tänään. Sami pyytää minua lukemaan otteen studiopäiväkirjasta. Luen sen kohdan, jossa mainitaan Jannen huomauttaneen jokaisen liikkeemme tulevan seuratuksi eli johon olen kirjoittanut huomauttaneeni että olen kirjoittanut Jannen huomauttaneen jokaisen liikkeemme tulevan seuratuksi.

21:16

Bassoja nauhoiteltu. Lepotauko. Pimenee.

21:24

Jatketaan bassoja. Sitten lähdetään kohti Joensuuta. Ja nukkumaan.

23. elok. 09: sunnuntai

12:48

Janne jatkaa bassojen nauhoittamista. Tapettiin pihalla kiemurteleva kyynpoikanen. Vaimonikin mukana tällä kertaa, keräilee marjoja, rentoutuu. Minulla lievää pahoinvointia. Sain eilen idean urkusoolosta. Heti 1. kitarasoolon jälkeen. Vähän enemmän ns. äksöniä. Tarkkaamosta kuulen Jannen sanovan: ”Tää on ihan skeidaa.” Varmaan yksi tyypillisimmistä lausahduksista tämän viikonlopun aikana. Mitä tulee rumpunauhoituksiin (eilen) ja tyypillisiin episodeihin, niin ainakin tällaista tapahtui paljon:

JUHA

(Soittaa pari lähes täydellistä tahtia.) Joo, otetaas uusiks, sehän meni päin persettä.

SAMI

Ok.

JUHA

(Soittaa pari täydellistä tahtia.) Joo, eihän tota kestä kuunnella: TÄÄ EI OO ENÄÄ EES MUSIIKKIA HÄH!

SAMI

Ok. Uusiks sitten vaan.

JUHA

(Soittaa pari täydellistä tahtia.) No katotaas eteenpäin taas, nyt se kai meni.

Myöhemmin samat tahdit kuunnellaan uudestaan ja Juha hämmästelee millaista skeidaa on tullut purkitettua.

14:11

Bassot purkissa. Jonne laittelee kamoja valmiiksi. Nätti uusi kitara. Leirikeskuksen tilat näyttävät siltä, että täällä on miksattu, yövytty, soitettu, syöty, jauhettu skeidaa & kirjoitettu studiopäiväkirjaa. Päivä on jälleen kaunis eli taivas on ns. sininen.

15:46

Istuttiin nuotiolla Jannen ja Juhan kanssa. Puut olivat märkiä, eivät syttyneet heti. Janne totesi etteivät puut syty pyöreältä puolelta, mikä pitää paikkansa. Johdin tästä loogisen aksiooman, joka on, etteivät täysin pyöreät puut pala. Mihin Janne, etteivät ns. metsäpalot ole mahdollisia, koska metsän puut ovat pyöreitä. (Tämän vuoksi myös pyöröhirsitalot ovat eräitä paloturvallisimmista rakennusvaihtoehdoista. Ne eivät yksinkertaisesti voi syttyä palamaan.)

18:40

Melkein kaikki kitarat purkissa eli riffit ja soolot. Intro puuttuu, samoin lopun fiilistelyt. ”Ihan paska soolo”, totesi vuorostaan Jonne. Bändissämme vallitsee tasa-arvo, jokainen on vuorollaan kuraa. Niinpä niin:

JUHA

(Äänitysten jälkeen.) Ihan paskaa settiä.

JANNE

(Äänitysten jälkeen.) Ihan paskaa settiä.

JONNE

(Äänitysten jälkeen.) Ihan paskaa settiä.

SAMI

(Äänitysten jälkeen.) Mä taidan syödä.

Lisäksi on olemassa ns. 20 oton sääntö eli kun sanotaan ”otetaan nyt vielä pari kertaa”, soitetaan sama 20 kertaa. Sitten: ”Tää on nyt viimenen”, mikä tarkoittaa että otetaan sama 10 kertaa, käydään heittämässä pohjavedet hokien ”että mä oon kuraa, kaikki on kuraa” ja tullaan jatkamaan: ”Otetaan nyt vielä pari kertaa” jne. jne.

21:28

Kitarat valmiit. Sillä välin kun Sami ja Jonne puursivat, Juha ja minä ja Janne ja Satu saunottiin.

Vaihe 2. Kirjailija kirjoittaa romaanin. Hän on yhtä luomansa tematiikan kanssa, hän on voimakas, hän on hämmentynyt. Hän tuntee etsivänsä totuutta, manifestoivansa sen etsintää romaanitse. Hänen romaaninsa on suuri & syvältä kalvava. Provosoivakin.

Vaihe 3. Kirjailija viimeistelee romaanin. Välttelee sen lukemista, mikä on mahdotonta.

Vaihe 4. Kirjailija ei seiso enää romaaninsa takana, paitsi jos kysytään, kykeneekö hän seisomaan romaaninsa takana. Silloin hän vastaa kykenevänsä kaikesta huolimatta seisomaan romaaninsa takana.

Vaihe 5. Kirjailija juo kahvia ja tekee muita asioita.

Vaihe 6. Kirjailija saa idean romaanista. Useita ideoita.

Päähenkilöt:

Sami ”Tuosta nyt ei tiiä onko tuo vitsi vai jotain muuta” Renkola – miksaus & systeemit yms. kamahässäkät

Jonne ”Varmaan” Karjalainen – kitara & kuittailut

Janne ”Mitä? Mikä rakenne?” Pitkänen – basso & soiton jatkaminen kappaleen loputtua

Juha ”Vedetää rummut luuppaamalla… vedetään kaikki luuppaamalla” Romppanen – rummut & varkkiääni

Makke ”Soitatte siihen saakka kunnes kuollaan kaikki, KUOLLAAN, kuulitteko?!?” Niemi – piano, koskettimet, laulu & oleminen bändin musajuttujen ”yleispaskiaisena”

Prologi: Historia

Vuoden 2006 kesä. Jonne sanoo minulle, että ”olis kiva soitella yhessä jotain” tai jotain sinnepäin. Kehitelemme jostain ns. poppoon. Itse en vielä omista edes pianoa, soittotaidot lähinnä kuraa, mutta intoa löytyy. Rumpuihin Juha ja bassoon silloinen nuorisopastorimme Toni Eronen. Soittelemme satunnaisesti seurakunnan tiloissa. Jamittelua, ei mitään vakavaa. Toni lähtee ja pyydämme tilalle pikkuveljeni Akin. Talvi 2007. Kesäbändi on unohtunut, mutta perustamme uuden, vähän vakavammassa mielessä. Ojasen Riku (nyk. Kristersson) rumpupallille, Pitkäsen Janne basson varteen. Keksimme nimeksi Godfather. Alan säveltää: kulmikasta, pottumaista musiikkia. Soitamme kappaleita parissa nuortenillassa seurakunnalla, eikä niistä pidetä. Päin naamaa ei moni uskalla kritisoida. Olemme nuoria & uhmakkaita ja visioimme tähän tapaan: ”Muut tekevät mitä uskaltavat ja me mitä halutaan.” Riku muuttaa Helsinkiin ja tilalle tulee hänen pikkuveljensä Simo. Tyylimme elää, kaikenlaisia tilapäisiä kehitelmiä, jazzia, metallia, erikseen ja sekoitettuna. Sitten se löytyy, ns. tyyli. Alusta asti olemme halunneet olla progebändi, nyt kappaleet ovat sitä todella. Harjoittelemme kohtalaisen säännöllisesti. Kesä kuluu. Kappaleita on kaksi ja ne ovat hankalia. Talvi 2008. Sävellän uutta musiikkia. Joku kysyy, onko meidän musiikkimme gospelia ja minä eksyn määritelmätiheikköön josta vapaudutaan kompromissilla: ”Se on semmosta pohdiskelevaa.” (Mitä? Miten musiikki voi ”pohdiskella”? Äh, olkoon.) Harjoittelemme entisiä kappaleita, joista toinen, Golden Age, alkaa kyllästyttää. Hyllytämme Golden Agen jossain vaiheessa joten meillä on edelleen kaksi biisiä, ”Giljotiini”, jota on treenattu vasta vuosi sekä uutena Silver. Huomaan, että sanoitustyylini käy yhä kryptisemmäksi. Bändin nimi vaihtuu Il pendolo di  Foucault’ ksi lisenssijuttujen takia. Kevät 2009. Simo jättäytyy bändistä palaveeraamisen jälkeen, koska katsoo ettei nuorimmaisena kykene olemaan yhtä kunnianhimoinen. Pyydämme rumpuihin Juhaa, joka suostuu käytännössä siltä seisomalta. Treenailemme seurakunnalla. Sami ottaa yhteyttä, ”olisi kiva miksailla” tms. Olemme innoissamme. Kesä 2009. Toteamme, että joillakin on selviä antipatioita meitä kohtaan, mutta syyt jäävät epäselviksi. Päätämme jättää ”kritiikin” omaan arvoonsa, koska se kuulostaa epäilyttävästi projisoinnilta. Juha valittelee ”hikitreeneistä”, kesä on sittenkin kuuma, ja totta, jokaisen soittosession jälkeen on käytävä suihkussa. Päätämme nauhoittaa Silverin. Ns. säätämisen jälkeen saamme sovittua, että rummut ja kitarat nauhoitetaan elokuun lopulla. Istuskelemme iltaa Jannen porukoiden mökillä, syömme ns. grilliruokaa ja uimme samalla kun visioimme 1) bändin logolla varustetuista lukuisista tuotteista, 2) siitä viitsisikö tilata Thomannilta satojen tuhansien edestä studio- ja soittokamoja, nauhoittaa n. 28 päivää jotain shittiä ja sitten palauttaa kamat ennen kuin 30 päivää on kulunut, ”koska emme olleet tyytyväisiä”. Kakkoskohta jää toteuttamatta, koska Janne olisi kuitenkin muistanut kamojen palautuksen vasta 31. päivänä ja bändi olisi saanut maksaa n. 896 000 euroa, mikä tekee tosin vain 224 000 per jätkä mutta kuitenkin. Janne sanoo haluavansa ottaa käyttöön bändin entisen nimen Godfather, muistutan häntä lisensseistä, Jonnen kanssa pohdiskelemme voisiko nimi olla sittenkin Foucault’s Pendulum. Päädymme siihen, että bändin nimi on sekä Il pendolo di Foucault että Foucault’s Pendulum, tuttujen kesken ”Il pendolo”, levyn kanteen sitten joskus varmaankin se englanninkielinen. ABC:lta roiskeläppiä, HK:n purilaisia (joissa on hinta-laatusuhde kohdallaan: ovat halpoja ja huonoja) ja italiansalaattia. Käppäilemme Penttilän sahan jämillä ja ihailemme maaperänpuhdistusaltaita. Mietimme, että nämä maisemat sopisivat levyn kanteen, meikäläinen estetisoi ankean miljöön, ”tää on jotain todellista tää”. Päätämme alustavasti, että Silver soitetaan tempolla 116.

Ensi kerralla: Studiopäiväkirja osa 1: Pöllänlampi

Ei kai kukaan väitä, että jotkut asiat ovat merkittäviä absoluuttisesti, ilman että niiden arvoa on perusteltava niiden sisällöllä, vaikutuksilla tai vastaavilla asian ulkopuolisilla nimittäjillä? Samaa sukua on väite, että sanojen takana on ”todellisuus”, johon ei pääse käsiksi mutta joka muka vuorenvarmasti on olemassa. Mutta se, mihin ei pääse käsiksi, ei kykene tuottamaan merkityksiä, sillä merkitykset vaativat – ollakseen olemassa – käsitteen. Ja käsite sanat.

En pidä itseäni minään filosofina, enkä kuvittele ylläkirjoitetun olevan mitään uutta, provosoivaa tai ainutlaatuista. Saussurelaiset, foucaultlaiset, ecolaiset, derridalaiset, taylorilaiset ja Ilkka Niiniluoto ovat jo puineet merkityksen ongelmaa, samoin minä. Se, ettei sanojen takana ole mitään, ei tietenkään ole ongelma sinänsä sen enempää kuin sekään, että siellä todella saattaisi olla jotain. Tällainen ”merkitysten suhteellistuminen” ja katoaminen on näennäistä, oli asia miten päin hyvänsä. (Koviin tieteisiin ihastuneet idiootit, sivumennen sanoen, tykkäävät muuten huomautella siihen tapaan, että jos jostakin puhutaan, se ei vielä tarkoita että puhuttu asia olisi todella olemassa. Sitten he, hawkinglaisen nokkeluutensa humalluttamina, lyövät viimeisen naulan arkkujen(sa) kanteen ”todistaessaan” sellaisen asian ”käytännön tasolla” olemattomaksi, jota ei ole mahdollista ”tieteellisin keinoin” verifioida. Jätän tällaisen argumentoinnin sulkeisiin niiden pähkäiltäväksi, joiden mielestä Kari Enqvistin käsitteidenvastainen filosofointi Olemisen porteilla -teoksen lopussa on jollain tapaa noteerattavaa.)

”Tieteelliseen verifikaatioon” nojaaminen on tietysti lähes yhtä onnetonta kuin naiivi holismi, jonka kukistumisen vanavedessä lienee syntynyt uskovaisten piirissä suosiota saavuttanut sutkaus ”Ateistikin tarvitsee jonkun, jonka hän voi kieltää”. (Vielä pahempi on nk. Nietzche-juttu: ”Nietzche sanoi: ’Jumala on kuollut’… mutta Nietzchekin on kuollut!” Tai entäs suosittu ”retorinen kikka” evoluutio-oppien vastaisia saarnoja pitäessä: ”Minä en ainakaan näe yleisössä ainuttakaan apinaa.” Menkää itseenne, nuijat.). Tieteisuskoisen, itseensä varhaiskypsänä suhtautuvan lukiolaisen vielä sietää, mutta entä kun vastaan tulee nelikymppinen helluntailainen, joka vakavissaan väittää ateistisen filosofian kaatuvan kiusoitteluun siitä, kuinka ”olematon Jumala” tuntuu vaativan hirmuisesti siitä piittaamattomien energiaa? Pakko nauraa, koska pitäisi itkeä.

Kun itsekin olen uskovainen, hävettää ilman muuta omien puolesta se, että kuvitellaan pelkän oikeassa olemisen riittävän oikeassa olemisen perusteeksi. Usko on uskon asia, niinpä niin, eikä totuus käy kauppaa so. se ei viime kädessä keskustele vakaan akateemisen argumentaation diskurssilla. Mutta jos uskosta puhuttaessa ei ole perusteiksi tarjolla muuta kuin latteuksia vailla mittaa ja määrää, olisiko mahdollista pitää vaihteeksi suu kiinni tai tunnustaa oma tietämättömyys? Uskohan ei kaadu perustelujen puutteeseen, mutta idiotismiin se kyllä kaatuu.

Mitä minä siis peräänkuulutan? Että jokaisen uskovaisen tulisi olla akateemisesti valveutunut ja kyvykäs tuottamaan perustelut uskolleen uskon paradokseista huolimatta (tai niiden vuoksi)? Tuskinpa sentään. Uskovaisistakin intellektuelleja lienee vain vähäinen prosentti (kuten ateisteista, agnostikoista, vapaa-ajattelijoista tms.). Ei ole Jeesukselle tappioksi, mikäli seminaaritasoinen oman uskon eksplikointi ei luonnistu. Kysykääpä itseltänne, minkä puolesta polemisoin. Ja mitä vastaan.

On sitten toinen asia, onko Simon paskaa vai ei. Epäilemättä eräs tökeröimpiä toistuvia virheitämme on haukkua jokin taideteos siksi, ettei oma käsityskyky (tai käsitteelliset välineet) riitä sen itseä tyydyttävään omaksumiseen. Toisaalta en kannata relativismiakaan, paskaa taidetta on olemassa ja se siitä, aina ei voi olla kyse oman ymmärryksen riittämättömyydestä. (Näin etenkin silloin, kun kyseessä on minun ymmärrykseni. Olenhan korkeasti koulutettu ja ärsyttävä.)

Mitä työkaverini pikatuomioon tulee (hän ei ole lukenut Georgicaa sen enempää kuin Simonia ylipäätään), sitä on toki pidettävä mitättömänä arvostelmana; tilannekomedisesti se puolestaan oli lähellä sattuvaa, ainakin nautittava, huomasin naureskelevani. Kunpa Parnasson ja Hesarin kriitikotkin aukenisivat joskus samaan tapaan. Että jonninjoutavaa sontaa. Kaikkihan tietävät, että sellaista kirjoitetaan – ja paljon. On härkösiä hyryjä tuureja, en ole niitä lukenut, mutta sontaa ne ovat, sontaa ovat samoin useimmat Finlandia-voittajat, joita en niitäkään ole lukenut (Westöä lukuun ottamatta, joka muuten oli sontaa), kristillisistä nuortenromaaneista puhumattakaan. Nyt kun vallitsee taloudellinen taantuma, voisiko alkaa toivoa kirjallisen kulttuurin äkillistä ja nopeaa noususuhdannetta?

Ajatelkaapa sitä. Kirjakaupan hyllyiltä katoasivat niin dekkarit ja elämäkerrat kuin historialliset suurpaiseromaanitkin, kipuilevat isä- ja äitikuvaukset, kaikki ihmissuhdemoska (kuka muka ihmisistä olisi kiinnostunut, tai etenkään niiden välisistä suhteista?)… ja Hyperionin viimeisimmät jatko-osat! Äkkiä hyllyt täyttyisivätkin Pynchonista, Doctorowista, DeLillosta, Simonista, Joycesta, Borgesista jne. jne. Ihminen ymmärtäisi vihdoin olla selittämättä itseään menneisyytensä kautta ja läpi. Ihminen unohtaisi kaiken sen diskursiivisen paskan (samalla kun jokainen oppisi ymmärtämään mitä tarkoittaa sana diskursiivinen, jota en aio selittää), jonka hän on oppinut Kinsella- ja Bushnell -tasoisista proosaraiskauksista ja niiden adaptaatioista. Viimein olisimme kaikki onnellisia. Tervetuloa taantuma.