Minua huvitti suunnattomasti muuan pikkuseikka Philip Rothin Portnoyn taudissa. Nimittäin se, kun Alexander Portnoy kertoo teini-iästään, siitä, miten toinen kivespussi ei laskeutunutkaan ajallaan, vaan lähti seikkailemaan muualle elimistöön. Nuori Alexander pelkäsi jossain vaiheessa, että löytää kadonneen kiveksen suustaan.

Myöhemmässä tuotannossaan Roth on ollut absurdi hieman hillitymmin. Portnoyn tauti on tragikoominen ja intensiivinen – takakansitekstit pitävät kerrankin paikkansa. Teos päättyy kuvaavasti noin viiden rivin mittaiseen "Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaargh!"-huutoon.

Ja minä kehtasin pitää Intohimon professoria – saman tekijän myöhempi teos – "eroottiselta kuvastoltaan mässäilevänä". Portnoyn tauti osoitti tietämättömyyteni. Välillä tuntui, että hukkuu sinne jonnekin, epäilyttäviin liemiin. Luin teoksen, koska olin päättänyt sen lukea, koska tiesin, ettei Roth kirjoita skandaalinkäryisesti vain skandaalinkäryn vuoksi.

Enpä silti menisi suosittelemaan teosta helluntaiseurakunnan päiväkokouksessa otsikolla "kipeä kuvaus nuoren miehen kapinasta hankalassa äitisuhteessa". Tarina kun ei pääty merkitsevään moraliteettiin, sovitukseen ja vapautukseen, vaan pakottaa lähinnä hämmästelemään ihmisyyden ambivalenssia, sitä kuinka seksuaalisuus tuntuu jättävän kaikki selitykset avoimiksi samalla kun se on muka kaiken perimmäinen selittäjä.