Pink Floydin alkuvaiheet ovat legendaarisia. Lueskeltuani jonkin verran aiheeseen liittyen en voi muuta kuin hämmästellä, miten moisesta – ilmeisen lahjattomilta vaikuttavien musiikkimaakareiden – sähläämisestä voi sittemmin olla syntynyt mestariteoksia kuten Dark Side of the Moon ja kaikkien teemalevyjen äiti, vieraantunut ja tummanpuhuva The Wall.

Tämä lienee yksi kosmoksen kaikkein kosmisimmista arvoituksista. Se, joka todistaa Humen giljotiinin ankkuroituvan todellisuuteen naiivia kausaalilakia lujemmin. Pink Floydin kehityskaari on kaikenmaailman bändien kehityskaarien musta aukko, madonreikä, aikavääristymä…

…tai olisi, mikäli jättäisimme asian tähän emmekä tarkastelisi sitä lähemmin. Mitä lähempi tarkastelu sitten paljastaa?

No, Syd Barrettin lähdön jälkeen Roger Waters alkoi, kuten tiedettyä, keskittyä enemmän säveltämiseen. Luonnollisesti siinä vuosien mittaan kehittyy. PF:n musiikki on kuitenkin pysynyt hyvin simppelinä kaikin puolin. Myös mestariteosalbumeilla. Ei soitto- tai sävellysteknisiä ihmeellisyyksiä, ainoastaan loogisia harmonioita ja niihin pohjaavia melodioita.

Mutta ne harmoniat ja melodiat ovat yhtä kaikki erinomaisia, tunnelmallisia, syvälle pureutuvia. Ehkä Pink Floyd ei ole progebändien merkittävin lahjakkuuskeskittymä (tekniikasta puhumattakaan), mutta jostain kumman syystä se onnistui suoltamaan kaksi klassikkoa, joita muut pitävät esikuvinaan.