Luen parhaillaan muuatta autofiktiotutkimusta. Sen sivuilta löysin väittämän, jonka mukaan osa lapsuusmuistoista voi olla tekaistuja. Kirjallisia. Sitä omaksuu muiston asioista joita ei ole tapahtunut, esimerkiksi jotain Tom Sawyeria lukemalla. Mutta varmaankin tuo muodostunut, tekaistu muisto on pikemminkin hybridi ja sekamuodoste, ikään kuin arkkityyppi kaikesta luetusta.

Ylläesitetty väittämä ei tosin millään muotoa ole kyseisen tutkimuksen (Päivi Kosonen, Elämät sanoissa) temaattisessa keskiössä. Teos tarkastelee autofiktiota, myöhäismodernistista elämäkerrallista kirjoitusta, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat. Autofiktion kirjoittajat eivät katso voivansa uskoa perinteiseen lineaariseen, kronologisesti järjestettyyn elämäkertaan – postmodernistisessa valaistuksessa moinen edustaa valehtelua tekopyhimmillään – joka näyttäytyy nouveau romaninkin* käsityöläisille jähmettyneenä, kivettyneenä ja siten epätotuudellisena kerronnan muotona. Nouveau Romanistin autobiografia on fragmentaarinen, modernismin ongelman mukainen: tarkoitus ei ole tarjota vastauksia ratkaisemattomaan, vaan valottaa ratkaisemattoman olemusta.

Valehtelijan päiväkirja ei ole autofiktiota sen enempää kuin autobiografiakaan. Tämän blogin kirjoittava subjekti kuitenkin myöntää ja tunnustaa löytäneensä itsensä jossain määrin Kososen tutkimuksesta: romaani, jota tällä hetkellä kirjoitan, on monessakin mielessä autofiktiivinen. Jopa niin pitkälle, että siitä on vaivatta tunnistettavissa elämäkerrallisuuteen pyrkimisen – ja sen problematisoitumisen – aspekteja. Niinpä Korkealle voimalle (romaanin työnimi, luultavasti myös varsinainen) on olemassa genreluokitus, millä ei tosin ole merkitystä teokseni jatkuvuuden kannalta, kuten ei Kososen tutkimuksellakaan nähden siihen, kuinka romaania aloittaessa päädyin nykyiseen paradigmaani. Mutta Elämät sanoissa suo minulle mahdollisuuden tarkastella omaa romaaniani ikään kuin ulkoapäin. Aiemmin olen analysoinut Korkeaa voimaa lähinnä metafiktiona, sellaisenaan narsistisena, itsetutkiskelun horkassa lilluvana muotopuolena.

Mutta Korkea voima on tätä kirjoittaessa enemmän kuin pahasti keskeneräinen. Sen metodi on implikoituna prosessin ideassa, mikä sekin liittyy autofiktiivisyyteen. Siitä ja kaikesta ylläsanotusta huolimatta en voi olla hihittelemättä, kun ajattelen kirjoittavani elämäkertaa 25-vuotiaana. Vaikka "elämäkerta" ei ilmeisesti olekaan enää – uuden tiedon valossa – oikea ilmaisu.

*) Kososen tutkimat kirjailijat eivät varsinaisesti ole Nouveau Romanisteja, vaan nouveau romanin jo taakseen jättäneitä tai genreen alun perinkin sopimattomia.