Hyvää sunnuntaita kaikille, niillekin jotka eivät blogiani lue. Helppo sanoa, kun ei tarkoita mitään.

Olohuoneesta kantautuu korviini John Coltranen Village Vanguard-boxin livemateriaalia, oikealla puolellani – vastoin vasenkätisyyttäni (joka on tietenkin pakko ilmoittaa tässä vaiheessa muka viattomasti) – kupillinen kahvia, jossa kermapersemäiseen makuuni reilusti maitoa.

Joskus kesällä 2004 luin itselleni Jari Tervo -ähkyn. Kulutin nopeaan tahtiin teokset Poliisin poika, Pohjan hovi, Tuulikaappimaa, Taksirengin rakkaus, Pyhiesi yhteyteen, Siat ja naudat, Minun sukuni tarina. Tulinkohan silloin lukeneeksi Rautapäänkin?

Tervo tuntui silloin erinomaiselta, nykyisin vähemmän: vasta Myyrä palautti osittaisen luottamuksen. Nyt olen kahlaillut selailumentaliteetilla läpi niitä muutamia omasta kirjahyllystä löytyviä. Ja pelännyt taas ähkyyntyväni.

Luulen, että suhtaudun Jari Tervoon samaan tapaan kuin äitini harmittomiin kesäpokkareihin. Monen raskassarjalaisen rinnalla teosten sielunmaailma tuntuu ohuelta, vaikka yrittää olla sitä ironisesti. Silti Tervo osaa toisinaan järkyttää ja liikuttaakin. Tai jostain syystä sitä aina palailee, joskus pitkienkin taukojen jälkeen, tai useimmiten hyvin pitkien taukojen jälkeen, noihin sapenkatkuisiin ytimekkäisiin teoksiin, jotka tuntuvat maistuvan elämältä, vaikken löydä niistä juuri mitään samuuksia omani kanssa.

Ehkä platonilaisen hedelmän metaforiointi valaisisi asetelmaa?