Niin, miksi Valehtelijan päiväkirja? Otsikkoa voidaan pitää viittauksena kirjoittajan intresseihin, mihin valehteleminen ei kuitenkaan sellaisenaan lukeudu. Ehkäpä vastausta on haettava väitteestä, jonka mukaan kirjailijat ovat valehtelijoita; kenties otsikko on kannanotto, tunnustustautuminen.
Bloginpito on minulle ristiriitaista ja väkinäistä. Inhoan yli kaiken sitä halpahintaista ironiaa, jota verkon intersubjekti tuntuu pursuavan. Tietoisuus siitä, ettei blogiani luultavasti lue kukaan ja vielä harvempi kommentoi (siis noin -0,674 henkilöä), yhdistyneenä tekstuaalisen aktini väistämättömään intentioon tulla julkiseksi, lienee riittävän paradoksaalinen ja kiinnostava motiivi kirjoittaa jotain verkkoon, alistaa oma tekstinsä julkiselle arvionnille, jolta puuttuvat kasvot, jota ei ehkä ole.
Minua on turha vaieta kuoliaaksi, koska suhtaudun siihen lähtökohtana. Ajatus siitä, että tekstini on yhtä aikaa julkista ja toisaalta täysin lukematonta, viehättää minua, alleviivaa omaa käsitystäni itsestäni itseironisena ja vieraantuneena, hieman diletanttisena yksilönä.
Aiemmassa blogissani annoin itsestäni tahallisesti väärää informaatiota. Väitin esimerkiksi, etten ole taiteellisesti lahjakas - mikä on todellisuuden täysi vastakohta - ja tein sen, myönnettäköön, melko perversseistä syistä, idioottimaisesta halusta kääntää pelkäämäni narsistisuus omaksi negaatiokseen. Olin tuomittu epäonnistumaan.
Enää en aio väittää mitään ylläkuvatun kaltaista. Valehtelijuuteni on hienovaraisempaa, proosallisempaa. Tietysti minun on mahdotonta ennakoida niitä lukuisia muotoja, joissa se tulee manifestoitumaan, joten jätän tarkemman erittelyn sikseen - sellainen vaikuttaisi joka tapauksessa myöhemmin naiivilta. Praksis osoittautuu väistämättä siitä luotua teoriaa laajemmaksi. (Ainakin siinä mielessä, että asetelma näyttää jatkuvasti olevan se, että teoriaa joudutaan muokkaamaan. Toisaalta, teoria nimeää käytännön ja määrittelee sen, millä tavoin praksista on syytä hahmottaa.)
Valehtelijan päiväkirjan sisältö on (kuitenkin, kaikesta huolimatta) vapaamuotoista. Kirjoitan tänne tuntiessani oloni riittävän kompetentiksi vastaamaan niihin haasteisiin, joita itselleni bloginpidon suhteen asetan. En vaadi tekstiltäni loppuun saakka viimeisteltyä ulkoasua, koska bloginpito ei ole minulle romaanin tai esseen kirjoittamista.
Lopuksi huomautan, etten käytä sivistyssanoja kiusatakseni niihin perehtymättömiä tai pyrkiäkseni osoittamaan paremmuuteni. Mikäli on lukijoita, jotka näkevät kielenkäyttöni jonkinlaisen ylemmyydentunteen projisointina, voin vain laimeasti pahoitella. Sellainen ei ole tarkoitukseni. Muuten en pidä tarpeellisena puolustella nk. sivistyssanojen runsasta käyttöä tai pitkiä lauserakenteita. (Turha tulla toteamaan, että sivistyssanoille on yleensä kelvolliset suomenkieliset vastineet, koska kaikille ei ole, eikä sivistyssanojen ainoa merkitys ole kielellinen korvaavuus, vaan myös ilmaisun sävyttäminen.)
Bloginpito on minulle ristiriitaista ja väkinäistä. Inhoan yli kaiken sitä halpahintaista ironiaa, jota verkon intersubjekti tuntuu pursuavan. Tietoisuus siitä, ettei blogiani luultavasti lue kukaan ja vielä harvempi kommentoi (siis noin -0,674 henkilöä), yhdistyneenä tekstuaalisen aktini väistämättömään intentioon tulla julkiseksi, lienee riittävän paradoksaalinen ja kiinnostava motiivi kirjoittaa jotain verkkoon, alistaa oma tekstinsä julkiselle arvionnille, jolta puuttuvat kasvot, jota ei ehkä ole.
Minua on turha vaieta kuoliaaksi, koska suhtaudun siihen lähtökohtana. Ajatus siitä, että tekstini on yhtä aikaa julkista ja toisaalta täysin lukematonta, viehättää minua, alleviivaa omaa käsitystäni itsestäni itseironisena ja vieraantuneena, hieman diletanttisena yksilönä.
Aiemmassa blogissani annoin itsestäni tahallisesti väärää informaatiota. Väitin esimerkiksi, etten ole taiteellisesti lahjakas - mikä on todellisuuden täysi vastakohta - ja tein sen, myönnettäköön, melko perversseistä syistä, idioottimaisesta halusta kääntää pelkäämäni narsistisuus omaksi negaatiokseen. Olin tuomittu epäonnistumaan.
Enää en aio väittää mitään ylläkuvatun kaltaista. Valehtelijuuteni on hienovaraisempaa, proosallisempaa. Tietysti minun on mahdotonta ennakoida niitä lukuisia muotoja, joissa se tulee manifestoitumaan, joten jätän tarkemman erittelyn sikseen - sellainen vaikuttaisi joka tapauksessa myöhemmin naiivilta. Praksis osoittautuu väistämättä siitä luotua teoriaa laajemmaksi. (Ainakin siinä mielessä, että asetelma näyttää jatkuvasti olevan se, että teoriaa joudutaan muokkaamaan. Toisaalta, teoria nimeää käytännön ja määrittelee sen, millä tavoin praksista on syytä hahmottaa.)
Valehtelijan päiväkirjan sisältö on (kuitenkin, kaikesta huolimatta) vapaamuotoista. Kirjoitan tänne tuntiessani oloni riittävän kompetentiksi vastaamaan niihin haasteisiin, joita itselleni bloginpidon suhteen asetan. En vaadi tekstiltäni loppuun saakka viimeisteltyä ulkoasua, koska bloginpito ei ole minulle romaanin tai esseen kirjoittamista.
Lopuksi huomautan, etten käytä sivistyssanoja kiusatakseni niihin perehtymättömiä tai pyrkiäkseni osoittamaan paremmuuteni. Mikäli on lukijoita, jotka näkevät kielenkäyttöni jonkinlaisen ylemmyydentunteen projisointina, voin vain laimeasti pahoitella. Sellainen ei ole tarkoitukseni. Muuten en pidä tarpeellisena puolustella nk. sivistyssanojen runsasta käyttöä tai pitkiä lauserakenteita. (Turha tulla toteamaan, että sivistyssanoille on yleensä kelvolliset suomenkieliset vastineet, koska kaikille ei ole, eikä sivistyssanojen ainoa merkitys ole kielellinen korvaavuus, vaan myös ilmaisun sävyttäminen.)
Kommentit