Äitini esittää kysymyksen: Millä tavoin aiot elättää perheesi MIEHENÄ?

Ymmärrämmekö me, mitä kysymys tarkoittaa?

Ainakin sitä, että mieheyteen voidaan ajatella kuuluvaksi velvollisuus ”leivän kantamisesta pöytään”. Hyvä. En aio vikistä sukupuolirooleista, minulle on yksi ja sama, millä tavoin perheen elättämisen velvollisuus perustellaan. Joka tapauksessa sellainen velvollisuus on olemassa, miehenä tai ei-miehenä.

Miksi äitini (ja isäni) ovat niin kiinnostuneita ko. aiheesta? Valaisen asiaa suppeasti.

Olen identifioitunut taiteilijana. En ole haaveksija tai typerys saati työn vihaaja. Vanhemmilleni taiteilijuuteni ei ole ongelma, tai ei olisi, mikäli alkaisin ansaita sillä leipäni. Periaatteessa he eivät siis ole minua vastaan. Hienoa, jos haluan kirjoittaa sinfonian, romaaneja, soittaa, filosofoida, olla asioiden suhteen tosissani.

Mutta miten aiot elättää itsesi?


Turha koettaa selittää taiteilijuuden paradoksia. Sitä, että tullakseen taiteilijaksi, on hylättävä arkirealismin kaikkivoipa diskurssi, ikään kuin luotava todellisuus uudestaan, samalla kun suhtautuu – kaikesta huolimatta – käsillä olevaan todellisuuteensa äärimmäisen vakavasti. Tällä hetkellä itsensä elättämisen kysymys on osa tuota todellisuutta, halusin tai en – mutta millainen osa, se on minun määriteltävissäni. Minusta ei tule taiteilijaa siksi, että satun olemaan huippulahjakas yksilö, vaan siksi, että olen päättänyt tulla sellaiseksi.

Miksen voisi tehdä kunnon töitä ja harrastaa taidetta siinä ohessa?

Olisi helppoa vastata: Koska aika ei riittäisi. Eikä se riittäisikään. Mutta asetelma on pohjimmiltaan se, etten usko moiseen kysymyksenasetteluun. Näen asian niin, että kaikesta huolimatta minun on elettävä tavalla, joka ulospäin näyttää hulluudelta, välinpitämättömyydeltäkin, työn vihaamiselta. Mikäli joudun ”kunnon” töihin – olosuhteiden pakosta – niin sitten joudun. Mutta sitä ennen asiaan on turha suhtautua ikään kuin sillä olisi mitään metafyysistä merkitystä. Ei sillä ole.

Suhtaudun melko pessimistisesti mahdollisuuteen, että minun ja vanhempieni välille voisi tässä suhteessa syntyä kummoistakaan yhteisymmärrystä. Jos jokainen väitteeni redusoidaan ”pohjimmaiseksi” koettuun kysymykseen Mutta millä aiot ansaita elantosi (miehenä, elättää perheesi)?, ei ongelma ole siinä, etten osaisi vastata kysymykseen, vaan siinä, etten suostu tunnustamaan tuon kysymyksen kaikkivoipaa merkityksellisyyttä. Minä ja vanhempani emme osallistu samaan kielipeliin. Heillä on omansa ja minulla omani. Tämän vuoksi vastaukseni vaikuttavat (heidän mielestään) ”asian kiertelyltä”. Minun perspektiivistäni tarkasteltuna heidän puheensa implikoi puolestaan "vääränlaista" tapaa hahmottaa todellisuus.

Ja mikäli minulta kysytään, mikä sitten olisi oikea tapa, vastaan, ettei minulla ole tiedossa oikeaa tapaa, vaan ainoastaan rinnakkainen. En minä hitto soikoon tiedä, millä tavoin asioista tulisi ajatella. Päädyn vain otaksumaan, millä tavoin niistä ei ainakaan tule ajatella.