Dan Simmonsin Hyperion-sarja ei välttämättä ole mitään Nobel-tavaraa, mutta mukaansatempaavaa ja suhteellisen nokkelaa scifiä joka tapauksessa. Nokkelaa ainakin siinä mielessä, että Simmonsin kehittelemät järjestelmät ja maailmat ja oliot kuten TeknoCore, kaukosiirrot, aikavelat, alukset, kybridit, aikahaudat, legendaarinen Lepinkäinen, ristinmuotoinen loinen, bikurat ja niin edelleen, ovat omaa luokkaansa; samaa ei voi tietystikään sanoa henkilöhahmoista, jotka ovat melko tavanomaisia ylimitoitettuine (populaarikliseisine) reaktioineen ja dialogeineen: kuka on kyyninen, kuka räiskähtelevä, kuka nokkela, kuka halpamainen jne.

Mutta Simmons on varsin omillaan luodessaan uhkaavia ja kauhunäyn omaisia skenaarioita. Hyperion ja Hyperionin tuho ovat huippuluokan science fictionia juuri näiden skenaarioiden ja uskomattomien tarinoidensa vuoksi. Henkilöhahmojen latteus litistää teoksia vain vähäisessä määrin.

Luin mainitut Hyperion-sarjan kaksi ensimmäistä teosta viime vuoden puolella. Nyt aloitin Endymionin, jota Endymionin nousu ilmeisesti seuraa. Kriitikot eivät ole näille jatko-osan jatkoille lämmenneet; minua ruoskii eteenpäin uteliaisuus. No, henkilöhahmot ovat edelleen yhtä rasittavia ja pinnallisia – tämä oli heti huomattavissa – mutta muuten Simmonsin proosa on toistaiseksi edennyt tuttuun, juohevaan ja notkeaan tyyliinsä.

Viime vuoden Hyperion-hypen jälkipoltoissa tulin muuten lukeneeksi Simmonsin Kalin laulun. Hyperioneissa on monta neronleimausta, Kalin laulussa yksi kohtalainen luikautus, jota ei ollut osattu edes riittävästi hyödyntää. Kaverini syntaksia lainaten: teos oli jäätävän paska.