Tarua Sormusten Herrasta on arvosteltu mm. ohuista ja yksisuuntaisista henkilöhahmoista. Epäilemättä rasismin ja sukupuolikritiikin ohella. Mielestäni Tolkienin romaani ei kuitenkaan edes yritä tulla tunnistetuksi sellaisessa genrejärjestelmässä, jossa litteä/pyöreä-jako olisi olemassa.

TSH ei mitenkään toimisi, jos esimerkiksi Aragorn Arathornin poika, Isildurin perijä, olisi raskolnikovlaisittain sisäisten ristiriitojen lävistämä. TSH on eskapismia, sen ansiot toisaalla, eivät syvällisissä henkilömuotokuvissa.

No, tarkoitukseni ei ole puolustella TSH:n suuruutta tai väheksyä siihen kohdistettua kritiikkiä, joka epäilemättä on monilta osin aiheellista. Minunkaan mielestäni Tolkienin romaani ei läpäise samoja metafyysisiä syvyyksiä kuin vaikkapa joku Rothin Amerikkalainen pastoraali tai Bellowin Ravelstein. Tietyssä mielessä TSH ei edes ole erityisen syvällinen romaani. Sen selkeimmät ansiot ovat visuaalisen kielen tunnelmissa, suuren seikkailutarinan järkälemäisissä puitteissa, kuvitteellisen maailman täydellisessä toimivuudessa. Kristittynä mieltäni lämmittää myös teoksen vertauskuvallisuus. (TSH:n pahakäsitys ei ole dualistinen. Paha on langennutta hyvää, jotain mikä löytyy niin yksilöstä kuin ulkomaailmastakin: Sormus houkuttelee kantajansa pimeää puolta ja toisaalta Sauron on persoona, jolla on omat intentionsa.)

Kirjallisuudenopiskelijana en siis lukisi Tarua Sormusten Herrasta ns. "suuriin klassikoihin". (Kirjallisuudenopiskelijana on velvollisuuteni puhua klassikoista lainausmerkeissä: yliopistossa meidän ei ole lupa uskoa klassikoiden itsestäänselvään asemaan. Samalla meidän on pidettävä klassikoiden asemaa selvänä itsestään.). Ainakaan en tekisi problematisoimatta. Ehkäpä asenteeni on, kuten jo olen aiemmin huomauttanut, hieman konservatiivinen. Silti olen TSH-fani.

Peter Jacksonin elokuvatrilogia onnistuu muuten syventämään romaanin hahmoja. Aragorn on jopa huomattavasti problemaattisempi – trilogia on tämän ihmiskuninkaan kasvukertomustakin – eikä Elrond Puolhaltia jää alkuperäisen mallin mukaan eteerisen usvan taakse. Mielestäni tätä on pidettävä ansiona. Elokuvaan on muutenkin turha suhtautua puristisesti, vaatia sitä toteuttamaan kirjan juonikuviot "uskollisesti". Korostaisin elokuvien suhteutuvan alkuperäisteokseen tulkinnan, ei kääntämisen motivoimina. (Tulkinta on tietysti eräänlainen kääntämisen muoto sekin – vapaampi tosin.)

Kirjallisuustieteilijänä voisi TSH:n ajatella kuuluvaksi parakaanoniin. Se on siis klassikko, mutta jollain tapaa "epävirallisemmassa" mielessä. Virallisuuden ja epävirallisuuden asemoinnit määrittelee tietenkin instituutio ja sen ympärille keskittynyt eliitti, johon kuuluvat eivät tunnusta siihen kuuluvansa ja johon kuulumattomat uskottelevat kovaäänisesti itselleen, ettei koko eliittiä tarvita (koska he eivät kuulu siihen).