Voiko subjektin metafysiikka olla kymmenen vuotta ajastaan jäljessä? Millainen minun metafysiikkani on prosaistina – minun, joka olen ammentanut keskeisen stimulanssini teoksista, joista tuoreimmat ovat ilmestyneet joskus 1990-luvulla? (Joku Bellowin Ravelstein on poikkeus, se sentään on kaksituhattalukua se.)

Toisaalta, jos suomalaiseen valtavirtaproosaan – jossa tunnutaan suosivan perinteistä juoniproosaa ja vierastetaan kirjallista kubismia, mutta rakastetaan arjenmakuisia pikkutarinoita vaikeista isä- ja äitisuhteista – vertaa, niin pynchonilainen postmoderni paranoia tuntuu edelleen häkellyttävän uudistusmieliseltä, paitsi että se ei ole sitä, koska kriitikot osaavat haukkua sitä sen oikeilla nimillä.

Enkä toisaalta jaksa herjata. Jari Tervo esimerkiksi: lajissaan hän on mestarillinen, vaikkei edes Myyrä yllä rothilaisiin sfääreihin, tutkielmaksi ihmisyydestä ja vallasta – mutta kurotteleeko se edes sinne? Niinpä. Muuten luen aika vähän suomalaista pintaproosaa. Maailmankirjallisuuden klassikoilta ei ehdi. Vaikutelmani Suomen proosailmastosta saan kirja-arvosteluja ja artikkeleja lueskelemalla, otsikkoja vilkuilemalla. Nytkin lattialla odottavat kahdet Pamukit ja vielä yksi Roth. Kari Hotakaisen Klassikon olen lukenut, Tervo yltää samalle viivalle vasta Myyrällään.

Ajankohtaisuus ei ole arvo, eikä ajan hermolla pysyminen itseisarvo.