Ah, luin M.G. Soikkelin arvostelun Endymionista ja nyt minäkin huomaan toivovani, että Lepinkäinen napsii sen hiton pikkuvanhan pennun, ripustaa piikkipuuhunsa ulvomaan. Vaan niin ei tapahdu, ei nyt eikä myöhemmässä vaiheessa – ja jos tapahtuisi, se olisi erittäin väliaikaista, hädin tuskin tapahtunutta.

Odotukseni teoksen suhteen eivät tietysti ole missään vaiheessa olleet suuret, mikä ei ole ihme, kun huomioi romaanin edellä kiirineet puheet, ja tietysti minun tapauksessani, noita puheita todentavat kritiikit.

Henkilöiden dialogi alkaa tympiä enenevässä määrin. Idioottimaiset, liioitellut reaktiot, kaiken uskottavuuden puute, lattea psykologia, sentimentaaliset ja pseudosyvälliset sivupolut, joiden on kai tarkoitus olla runollisia. Mikäli Simmonsin hahmot olisivat samaa luokkaa kuin maailma, johon ne on sijoitettu, meillä olisi käsissämme harvinainen mestariteos. Sellainen, jossa populaarin ja korkean raja-asetelmat säilyvät selkeinä ja samalla komposition tasolla yhdistyen. (Normaalistihan kyseisen raja-aidan väitetään olevan hämärä, minkä vuoksi huomio "rajojen murtumisesta" ei – korkean ja populaarin tapaukessa – ole mitenkään vallankumouksellinen.)

No, ei pidä toivoa liikaa kirjailijalta, joka määrittelee henkilöhahmojensa luonteita lukijalleen kuvaamalla heidän ulkonäköään.