Istun iltaa, juhannuksenjämiä. Kittaan piimää happovaivojen jatkuvassa pelossa tai pelkästään varmistellakseni. Niin, tapanani ei ole kirjata blogiin arkielämäni kulkua, mutta onko tämä sitä? Tuskinpa: estetisointia, etäännyttämistä sen sijaan. Luon kuvan hetkestä, jollaista ei ole olemassakaan tai joka on olemassa tavalla, joka on lähtöisin nyt, juuri äskettäin, tuottamastani tekstistä.

Istua paskantamassa, miettiä omaa mozartiaanista nerouttaan, joka on jo integroitunut päivänkohtaiseen identiteettiini siinä määrin, etten enää laske itseäni neroksi. Nerous on tyhjä kuori, jolla olen heittänyt tienpenkkaa. Nerous on läpinäkyvää. Paskalla istumisen ylenpalttinen banaalisuus yhdistyy siksi metaforisesti nerouden pohtimiseen. Se on osa elämää, elämä, mutta mahdotonta on sanoa, millä tavoin se enää kohottaa minut sublimiteetteihin. Läpinäkyvällä neroudella ei monumentteja rakennella. Hyvä puoli on se, ettei kukaan ole minunkaan silmissäni monumentaalinen. Ellen itse sitä halua.