Kvanttifysiikkaa popularisoivassa teoksessaan Olemisen porteilla (Juva 1998: WSOY) Kari Enqvist toteaa, että "[j]os haluamme nähdä kirkkaana olevaisen ytimeen, meidän on oltava armottomia. Meidän on kartettava väärien profeettojen teeskentelyä ja tunteisiin vetoavaa (usein kursiivilla painettua) käsiterunoutta, johon niin helposti hukkuu". Hän kritisoi armottomasti "syvämietteisen oloisia, usein kursiivilla painettuja tekstinpätkiä", jotka yleensä manifestoivat pikemminkin kirjoittajan haltioituneisuutta kuin todellisuuden olemusta.

Rivien välistä Enqvist tunnustautuu sokalilaiseksi, paitsi että hän on tökerömpi kuin Alan Sokal, vaikkei aivan yhtä tökerö kuin S. Hawking Ajan lyhyen historian "pakollisessa" filosofian osuudessaan (filosofia on kuulemma taantunut, kun se ei enää tutki todellisuutta vaan kieltä, toteaa Hawking). Enqvistin teksti implikoi, ettei se turvaudu mihinkään ideologiaan tai filosofiaan – ja tietyssä mielessä näin onkin, sillä ainoa ismi jota Enqvist tunnustaa on reduktionismi (vastakohtana holismille, joka on kiteytettävissä lausumaan "asiat ovat enemmän kuin osiensa summa").

Enqvist päätyy ihannoimaan luonnontieteellisen diskurssin totuudellisuutta ja lahjomattomuutta päätyen samalla uskomaan valistuksen myyttiin (tiede on vapauttanut ihmiskunnan) – vaikka ehkä kiertoteitse – jota esimerkiksi Lyotard teoksessaan Tieto postmodernissa yhteiskunnassa kovin ottein kritisoi. Enqvistin mukaan "pelkkä ajattelu ei määritä olemassaolon rajoja, joten olemassaoloa ei voi pohtia ilman fysiikkaa", mutta voiko tällaista väitettä tarkastella totuutena luonnontieteellisen diskurssin ulkopuolella? Postmodernistit huomauttaisivat, että fysiikkakin on ensin ajateltava. Enqvist kritisoi haltioitumista, mutta huumaantuu itse fysiikan ja matematiikan tarjoamista dimensioista.

Mielestäni Enqvistin voi nähdä edustavan linjaa, joka kieltää esimerkiksi metafysiikan olemassaolon huomauttamalla, ettei sellaisella asialla kuin metafysiikka ole verifioitavuutta. Metafysiikalta puuttuu selitysvoima; se, että siitä puhutaan, ei vielä tarkoita, että se olisi todella olemassa. Reduktionismin hengessä kaikki on palautettavissa energiaan, alkeishiukkasten liikkeisiin ja niin edelleen.

En ole niin typerä, että väittäisin, ettei näin olisi. Ongelmaa tulee lähestyä varovasti, vihjailevasti. On turha kyseenalaistaa yksittäistä väitettä, kun voi kyseenalaistaa väitteen diskursiivisen pohjan kokonaisuudessaan. Enqvist toteaa itsekin teoksensa lopussa, että kaikesta huolimatta meillä on käytännön kokemus, jota emme voi kiistää, jonka vuoksi nautimme lehtien havinasta puissa, ilman tuoksusta jne. Vaikka tietoisuus siis muodostaakin efektiivisen kuvailun ja reduktionismi on Totinen Tosi, käytännön kokemuksemme on holismia pullollaan.

Humanististenkin tieteiden piirissä todellisuuskäsityksemme "harhaisuus" on yhtä lailla tunnustettu jo ajat sitten. Jos reduktionismi ei – kuten Enqvistkin toteaa – vie todellisuudelta sen holistista rikkautta, eivätkö fysiikan ja toisaalta humanististen tieteiden eriävät kannat ole palautettavissa siihen, että niiden epistemologiat ovat erilaiset? Fysiikka ei tietenkään voi arroganssiltaan tunnustaa sortuvansa tieto-oppiin, mikä olisi myönnytys sille, että todellisuutta on mahdoton tarkastella ilman sen päälle liimattua filosofiaa. Eivätkä sosiaalisesta konstruktiosta humaltuneet humanistit voi tietenkään myöntää, että fysiikan keinoin olisi mahdollista tuottaa muuta kuin uusia sosiaalisia konstruktioita.

Arroganssi on molempien vitsaus ja helmasynti. Oikeassa olemisen tarve ylittää tarpeen selvittää universumin salat.