Eilinen esipuheeni tuntuu nyt viileältä ja provosoituneelta, mitä se tietysti olikin. Tunnen itseni vieraantuneeksi jo nyt. Tänne kirjoittaminen edustaa minulle uteliaisuuden motivoimaa etsintää, mutta minkä etsintää? Emansipoitumisen? Kenties. Romaania on toisinaan hankala kirjoittaa olematta metafyysinen ytimiään myöten; blogissa kaikki on pintaa, mikä ei tarkoita, että suhtautuisin romaanin kirjoittamiseen modernistisella pintarakenne/syvärakenne-jaottelulla. Kysymys lienee lähinnä siitä, ettei blogissa tarvitse olla aivan yhtä tosissaan. Niin, ellen ala vaatia sitä itseltäni.

Sitten on tietysti varsinainen päiväkirjani, mutta siitä puuttuu tämä välittömän julkisuuden aspekti, joka on ikään kuin sen tosiasian manifestaatiota, ettei kukaan kirjoita vain itselleen. Päiväkirjassa tuo piirre on olemassa vain piilevänä. Päiväkirjaa kirjoittaessa voi valehdella kirjoittavansa vain itselleen. Blogin suhteen moinen väite vaikuttaa tekopyhältä.