Lisää Pink Floydista. Katselimme juhannuspäivän vastaisena yönä erään ystäväni kanssa – sofistikoituneesti ja oikeaoppisen elitistiseen sävyyn tietenkin – Pink Floydin legendaarista Pompeijin-liveä. Paitsi että naureskelin rumpalin sähläyksille, nautin suunnattomasti eteeristen ja synkkien sävellysten tarjoamasta suhteellisen estottomasta tripistä (ja unohtakaa ”alan sanastoon” viittaavat konnotaatiot).

Edustavan otantamme (emme katsoneet koko tallennetta) päätteeksi valikoitui luonnollisesti rakenteeltaan ja sävelkieleltään suorastaan absurdisti kontrastoiva Saucerful of Secrets. Nuori Waters paukutti kohtalaisen kokoista gongia niin että napa vilkkui lyhykäisen t-paidan alta. Gilmour ujellutti sähkökitaraa – jota piteli hieman sellomaisesti jalkojensa välissä pölyisessä maassa perseellään könöttäen – tukien visionsa slide-efekteihin ja vibrakampeen; Wright hakkasi flyygeliä (onneksi kuitenkin koskettimia) kämmenpohjillaan tuoden mieleen jälkimodernistisen taidemusiikin ja fluxuksen muistettavimmat piirteet; Mason soitti simppeliä filliä, yhtä ja samaa alusta loppuun, niin ettei kyse ollut enää fillistä vaan kompiksi muutetusta fillistä (sitä tyypillistä PF:n alkukauden Masonia).

Kuinka viehättävä seos amatöörimäisyyttä ja omintakeisen näkemyksen hurmaa. Eikä minua koskaan lakkaa ihastuttamasta sekään, että tästä toisinaan luovasta ja toisinaan ei-niin-luovasta harhailusta kasvoi Maailman Suurin Progressiivisen Rockin Suhteellisen Keskinkertaisesti Soittava Bändi.

Älköön kukaan nyt ymmärtäkö väärin. Minä en halveksi Pink Floydia. Lähes kaikki sellainen musiikki, johon hullaannun, saa ennemmin tai myöhemmin osakseen jonkinlaista ambivalenssia. Henkilökohtaisesti pidän sitä tunnustuksena omasta faniudestani. Niitä kaikista parhaita voi vähän pilkatakin. Veljellistä, rakkaudellista nälvintää. Ehdoton kiintymyksen merkki.

Toivotan lukijoilleni hyvää juhannusta, koska se meni jo. Kuunnelkaa Pink Floydia ja opetelkaa pilkkaamaan mielimusiikkianne: siinä ensiaskelet todelliseen kunnioitukseen, askel poispäin kaikkia sivullisia tympivästä triviaalista fanatismista.