Unessa koetin selittää elämänfilosofiaani vanhemmilleni, erityisesti äidilleni. Suunvuoroa oli vaikea saada. En muista, oliko metafysiikkani unessa toinen kuin nyt. Ei ainakaan ratkaisevasti – saatoin kylläkin olla nihilistisempi.

Istuttiin ruokapöydässä ja näin suunnattoman kokoisen kuoriaisen nousevan vaimoni vasemman hartian takana olevasta kukkaruukusta. Myöhemmin se paljastui skorpioniksi, iski paniikki, yhtäkkiä oltiin sateisella pihamaalla, sitten taas sisällä, television ääressä. Unen suuret linjat katoavat, detaljit jäävät mieleen. Mistä moinen johtuu? Olinko kaukaa viisas kirjoittaessani ensimmäiseen romaanini lauseen Unen logiikka on ainoa logiikka, jonka ihminen kokee?

Näen harvoin unia, jotka jäävät unohtumatta. Muutamia niistä olen pääkohdiltaan (miten ”pääkohdiltaan”? vai detaljeiltaan?) kirjannut muistiin päiväkirjaani, en kuitenkaan siinä valossa, että asettaisin niille todellisuutta selittäviä funktioita. Miksi todellisuutta pitäisi selittää unilla tai päinvastoin? Kuten Mr Sammler toteaa, ihmisestä on tullut selittävä olento. Vaan ehkäpä selitys ihmisestä on ihmisen ikäinen.

Kun yksi ihminen keksi pierun, toinen huikkasi takavasemmalta: ”…ja siinä viikon luontoääni”. Pieraissut toteaa saman tien vitsin olevan vanhentunut, kuolleena syntynyt.