Muistan, kun yläasteella järjestettiin kirjoituskilpailu. Aiheen piti liittyä ympäristöön, otsikko saattoi olla jotain Maapallo vuonna se ja se -tyyppistä. Deadline oli sovittu tietylle päivälle, mutta sitä kuitenkin siirrettiin (keskiviikosta torstaille).

Hassua ja typerää oli se, että oma kirjoitelmani oli vielä kesken, kun voittaja keskiviikkona julistettiin. Organisointi olisi tietysti pitänyt suorittaa pätevämmin... No, seuraavana päivänä minun aineeni julistettiin voittaneeksi – aivan kuin keskiviikkoa ei olisi ollutkaan – ja opettaja luki kirjoitelman keskusradiossa minun häpeillessäni pulpetin äärellä, koettaessani keskittyä historiankokeeseen.

Kun koulupäivä oli ohi, keskiviikon (mitätöity) voittaja käveli vastaan ja katsoi murhaavasti, kulmien alta. Ehkäpä hän luuli minun kirjoittaneen tekeleeni vain kiusaa tehdäkseni, yhdessä iltapäivässä. Katselin vastaan, hänen julkeudestaan hämmentyneenä, vaikka toki tajusin, kuinka asia oli kirpaissut.

Kenties oma aineeni voitti, koska olin uskaltautunut menemään pidemmälle ja kirjoittanut esseen sijasta kuvitteellisen tarinan siitä, mitä tulevaisuudessa saattaisi tapahtua. Kilpailijani aine oli tietenkin kiitettävä, mutta kuitenkin melko tavanomainen "tämä maailma ei ole yksin meidän" -tyyppinen tuomitseva ja ihmisrotua sopivasti mollaava esitys. Minä satuin sillä kertaa onnistumaan paremmin. Kirjoitin novellin menetetystä Eedenistä, jonka päähenkilönä oli elämään katkeroitunut ja turhautunut, ehkä noin kolmekymppinen tavis. Samalla tulin valottaneeksi, kontekstina tämän taviksen elämä, elämisen luonnetta ylipäätään maailmassa, jonka luonnonvarat olivat suureksi osaksi tuhoutuneet ja ihminen ryhtynyt – tyypilliseen tapaansa – liian myöhäisiin varotoimiin.

Kilpailijani muuten onnistui itse myöhemmin, ja paljon minua komeammin, voittaessaan valtakunnallisen kirjoituskilpailun (johon tosin itse en osallistunut). Vuosien ajan jouduin lohduttelemaan itseäni, asetelman pateettisuuden aistien, että minä olin sentään voittanut hänet aiemmin (eli olin parempi, häh, eikö vain?), eikä tätä tarvinnut laskea, koska minä olin jättänyt osallistumatta…

Menneitä on nyt – täältä orastavan kirjailijuuden kukkuloilta – helppo muistella ylemmyydentuntoisella huvittuneisuudella. Vaan eipä silloin naurattanut.