Sen sijaan että himoitsisin kirjoittaa esseetä Shakespearen teatterista ja draamasta, haluaisin viettää kesäpäivää bändiporukalla, kokata erinomaisen maittavaa sapuskaa, siemailla ananasmehua, probioottisia jogurttijuomia, olla välittämättä toimintahäiriöisestä vatsastani, kuunnella progea jätkien kanssa, arvostella, haukkua, pilkata kaikkien progesta ymmärtämättömien kehnoa makua ja universaalia viehtymystä poppisooloihin, jotka mutkikkaimmillaan ovat sitä että kitaristi nyhtäisee kerran vibrakampea, kesken puolinuotin, antaa mennä ja lujaa, kappalerakenne tietenkin ABABBCBBBBBBBBBB, jossa B on A:n rankennettu variantti ja C B:n kevennetty ja imelletty eli kastroitu (voiko munatonta kastroida? yllätys yllätys, kyllä voi) versiointi, radioeditissä tulee feidaus viidennen B:n kohdalla, mieluummin sitä kuuntelee vaikka neljä vuotta putkeen Gentle Giantin kuivia säröefektejä ja barokkisia sovituksia, Pink Floydin laahaavaa ja kiilaavaa kompurointia, King Crimsonin matemaattisia kokosävelharmonioita, Robert Frippin käsitys poppisoolosta on polyrytmiseen taustaan ujutettu puhelinäänen kujerrus, joka hoidellaan kitaralla nyrpeänä hämärässä soitellen, Peter Gabriel saattaisi nykyisin tehdä poppiksen valaiden pinnanalaisia ääniä kontrapunktoimalla, sooloksi käviksi planktonin maiskuttelu, mieleeni palautuvat nyt velvollisuuteni, kyllä, Shakesperse, Kajanderin subliimi Hamlet-suomennos, min’ en jaksais, mi olet sa mi kaiverrat mieleni kihiseviä, sapest’ ja elämännesteest’ turtia sopukoita, toivottavasti minun ei odoteta tekevän tulkintaa siitä, mikä se haamu siinä näytelmässä voisi olla, olkoon minun puolestani vaikka itsensä paskalla sivellyt wc-tonttu, ei pali kiinnost’ eikä innost’. Soromnoo.