Elokuu on alkanut. Huomaatte ehkä öiden pimentyneen. Pimeä ei vielä ole syyskuun kovaa, pitkäkestoista ja kärsivällistä, kaamosta enteilevää, kloonaavaa pimeää, ei, siinä on pittoreski elokuinen sävy, tämä pimeä on niin sanottua pehmeää pimeää. Elämme aikaa, kosmista poronkusemaa, ennen pimeyden muuttumista arjeksi. Niiden – pimeyden ja arjen – vähittäistä, salakavalaa samastumista. Sitä, kun katsoo kelloa, joka on viisitoista nolla viisi iltapäivällä ja on jo alettava ajatella, että mikäli haluaa tehdä kävelyn päivänvalossa, olisi pian mentävä, ja joka tapauksessa on pimeää kun palaan jne.

Että onko tämä kirjoitus ymmärrettävä metaforaksi jostakin? Mistä muka?

Ymmärtäkää kuinka haluatte. Minä pidän itseäni triviaalikkona suhteessa tapaani elää halki vuodenaikojen, tehdä vaatimattomia havaintoja (kuten nyt tuo pehmeä pimeä vs. kova pimeä), asua lähiöalueella, nautiskella sen yksityiskohdista, jotka ovat merkityksellisiä vain joko 1) estetisoijalle (jollainen en ole) tai 2) holistille (jollainen en ole).

Niinpä terävä lukija huomaa tässä vaiheessa minun vain jaarittelevan! Aluksihan täytyi vaikuttaa siltä, että ”ahaa, noinkin älykäs kaveri viitsii sanoa jotain noinkin arkista, hmm, siinä täytyy olla jotain enemmän”, ja sitten mitään enempää ei olekaan. Että hitto vie, eihän tämä elokuun blogikauden avaus ole muuta kuin ylimitoitettu johdanto! Johdanto mihin? Arjen pikkusuolaisiin? Paskat!

Petit récit onkin jälleen grande. Tämän sanominen on tietysti mahdollista vain, koska Zeitgeist on latistunut paradoksiksi, joka ”sallii”…