Istun yksin. Muutamat latteat ajatukset takertuvat itsepintaisesti, kuin haamuina, mieleeni. Koettavat pilata aamuani. Ja minä mietin, jotenkin lohdullisesti, että ”tämmöstä tää on, tämmöstä tää elämä on”. Niin. Miksi toiset aamut ovat latteampia kuin toiset? Miksi tämä aamu on hieman lattea – ei siis edes ”todella lattea”, vaan vain hieman? Ajatuksissani välähtää, sartrelaisittain, että olemme kaikki syyllisiä, syyllisiä, syyllisiä. Useimmat ”miksi”-kysymykset (ylläolevat mukaan luettuina) ovat täysin triviaaleja, jo siksi, että ne ovat vääriä ja huonoja kysymyksiä, niin, vääriä ja huonoja ja kuitenkin yleisiä! Ja miten syyllisyys liittyy tähän? Modernin eetosta myötäillen: se lienee eräänlainen "syvärakenteellinen" tekijä, johon useimmat ”miksi”:t ovat palautettavissa. ”Miksi”-kysymyksen olemushan on – tämä on pakko todeta – syyllistävä (kai te sen huomaatte?). Sanonko siis, että tarpeemme kysyä noita yleensä huonoja kysymyksiä on, ikään kuin, mutatis mutandis, yhtä kuin tarve torjua meidän perimmäinen syyllisyytemme? Onko maailmankaikkeudessa sittenkin kysymys pelkästä suuresta kontradiktiosta, vastakkaisuuksista ja niiden löytämisen ilosta ja tarpeesta?