Orhan Pamukin Mustassa kirjassa kolumnisti Celâl kirjoittaa:

Minun on oltava oma itseni, minä sanoin, minun on oltava oma itseni ajattelematta heitä, heidän ääniään, hajujaan, pyyntöjään, rakkauttaan tai vihaansa, minun on oltava oma itseni, minä jatkoin ja katselin jalkojani jotka lepäsivät tyytyväisinä sohvapöydällä, savua jota puhaltelin kohti kattoa; sillä jos en osaa olla oma itseni, minusta tulee se joka he haluavat minun olevan, enkä minä kerta kaikkiaan voi sietää ihmistä joka he haluavat minun olevan vaan minusta on parempi olla olematta mitään tai olla ylipäätään olematta kuin muuttua tuoksi sietämättömäksi ihmiseksi joka he haluavat minun olevan … . (Pamuk 1990/1998: 243.)

”Heillä” Celâl tarkoittaa ylipäätään kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa hän päivittäin tai viikoittain joutuu tekemisiin; koko sosiaalista todellisuuttaan ihmisineen. Ja nyt minä esitän saman kysymyksen kuin muuan parturi oli Celâlille taannoin esittänyt (ja joka sittemmin oli myötävaikuttanut siteeraamani kolumnin syntymiseen): Oletteko te oma itsenne? (Teitittely on tässä mielestäni paikallaan.)

Ennen kuin (te kaikki, jokaikinen) alatte syyllisyydentuntoisina vakuutella omaa ainutlaatuisuuttanne ja aitouttanne – piirteitä, jotka teiltä luultavasti puuttuvat – sallikaa minun…

Mikäli teillä on kotonanne:

1) kotiteatteri tai muuta viihde-elektroniikkaa,
2) enemmän kuin kahdet housut ja kaksi paitaa sekä talvi- ja syystakki plus yhdet kengät kaikkia säitä varten,
3) tietokone,
4) iPod tai muu kannettava soitin,

teillä ei ole mitään mahdollisuutta tulla koskaan olemaan omia itsejänne. Ellette sitten ole todella älykkäitä. Sellaisia kuten minä. Tuskinpa olette.

Oletteko te oma itsenne? Olenko minä?