Muuan päivä tässä hieman Don DeLillon Valkoisen kohinan hengessä tajusin, että mainosten maailma on ajaton. Tietenkään en tarkoita ”ajattomalla” mitään sellaista, kuten vaikkapa Sibeliuksen viides, jota siis on myös luonnehdittu ajattomaksi… ei, kysymys on negatiivisesta ajattomuudesta, eskapismista, tilasta jossa luodaan illuusio pysähtyneisyydestä. Asia tuli mieleeni vilkaistessani erään kirjakerhon jäsenlehteä (olisiko ollut Johanna), jonka kannessa koreili teksti ”kesän kuumin lukupaketti” – ja tekstin alla kaupattiin tietysti sitä samaa sontaa mitä aina ennenkin. Dekkareita. Sairaalajännäreitä. Paskaa, kuraa ja sontaa. No, mistä ajattomuusassosiaatio? Lähinnä superlatiiveista, jotka tulevat, tiedetysti ja koetusti, toistumaan vuodenajasta vuodenaikaan. Kun uusi superlatiivi tulee – uusine mullistavine tuotteineen – on kuin aiempaa ei olisi ollut olemassakaan, kuin kukaan ei tietäisi mitään vallitsevasta superlatiivien inflaatiosta. On vain ”syksyn viilein dekkari” tai jotain vastaavaa. Samaa formulaa joka tapauksessa, niin kaupattavat teokset kuin niitä mainostavat lauseetkin, samoin jäsenlehtien pääkirjoitukset, lukijakirjeet, suositukset jne. Hätkähdyttävästi huomaan Don DeLillon havainnot todellisiksi. Me pelkäämme kuolemaa, mutta pelon kohtaamisen – kuinka ikävää ja kliseistä, kohdata nyt pelkonsa! – sijasta hamuamme vastamyrkkyä, jota ei tietenkään ole olemassa, mutta jonka tarve on helppo unohtaa mainosten kasautuvuuden suuressa entropiassa, joka kuitenkin tarjoaa illuusion täydestä järjestyksestä: joka kuukausi uudet superlatiivit, jotka implisiittisesti kannustavat unohtamaan sen, että edelliset ”uudet” olivat täsmälleen samat kuin nykyiset ”uudet”… Niinpä niin, kuolema rupisine kasvoineen odottaa meitä jäsenlehtien kääntöpuolella, jokaisen sivun takana. Jokainen uusi superlatiivi on vakuutus siitä, että kuolemme kaikki, ja se hetki on yhä lähempänä. Sinäkin kuolet! Minäkin kuolen! Me kuollaan kaikki! Kaikki!