Aah, seitsemänkymmentäluku, huokaan minä, suurdiletantti joka syntyi kymmenen vuotta jälkeen vuoden 1972, merkittävä vuosi muuten, luetelkaapa montako mullistavaa progressiivisen rockin massiivieeposta tuolloin ilmestyi, niin, seitsemänkymmentäluku, jota lukioikäisenä pidin ”ensimmäisenä ja viimeisenä vuosikymmenenä jolloin vielä (tai vasta) osattiin tehdä musiikkia ja jonka jälkeen musiikkia ei enää osattu tehdä”. Ilolla muistelen nyt seitsemänkymmenlukua, Gentle Giantia, Yesiä, Van der Graaf Generatoria, bändejä joiden keikalla en koskaan ole ollut, mutta jotka ovat cd-levyiltä välittäneet huuruisen musiikkinsa asuntooni ja täyttäneet tajuntani! Ymmärrättekö?

Nyt luultavasti ihmettelette, onko hän lopultakin kadottanut älynsä kärjen ja diletanttisen terävyytensä, mutta siitä ei suinkaan ole kysymys. Miten muka voisin kirjoittaa muistelmia 70-luvusta, jota en ole elänyt ja jonka kuitenkin olen elänyt tavalla, josta ei ole mahdollista sanoa ”elin todellakin noina merkittävinä vuosina”; no, minä joka tapauksessa sulkeuduin huoneeseeni joskus 2000-luvun alkupuolella useita kertoja ja annoin tämän omituisen musiikin todellakin tunkeutua sinne ja syvälle. Tuijottelin lumen huurtamaa pihapuuta, lakkasin vierastamasta King Crimsonin tuon vuosikymmenen aikaisia karkeita studioalbumisoundeja, sukelsin syvälle syvälle syvälle teokseen nimeltä Fracture (miten syvälle Fractureen voikaan sukeltaa? hitto, siihenhän voi hukkua! järki lähtee!), enkä enää ihmetellyt edes sitä, miksi Yesin jäsenet ovat 1) niin rumia ja 2) esiintyivät niissä keijukaisviitoissa (mahtoiko Andersonilla olla jollain keikalla suippohattukin?).

No, tietenkään 70-luvun proge ei – loppujen lopuksi – ole paljoakaan syvällisempää kuin 90- ja 2000-lukujen merkittävin progressiivisen musiikin anti, mutta sen ylistäminen (ja samalla itsensä alentaminen) on joka kerta yhtä katarttinen kokemus. Ja samalla tajuan, että tämän täytyy olla yksi turhimmista kolumneistani, koska se ei edes yritä olla koherentti tai oivaltava –