Sunnuntai-illan leppoisa, etäisyydessä porvarillisia kaikujaan herättelevä resignaatio. Mieleni askartelee aikamme spatiaalisen logiikan konstruoimissa laveissa problematiikoissa, joiden eteerinen aksiomatiikka – kiistatta jo niin useaan inversioon permutoitunut (tietenkin metaforisessa mielessä), että meidän nähtävissämme on tuskin muuta kuin epookkimme luonteen huomioiden pakostakin asymmetrisenä näyttäytyvä hileinen segmentti – noudattelee omien emootioideni kvasi-etuliitteistä, levottomasti paralogioiden kurimuksessa heilahtelevaa käyrää, sitä, joka viikosta toiseen etsiskelee delectatiotaan vailla kykyä emansipoituneen subjektin terveeseen komparativismiin…
Onkin myönnettävä, että näen kaltaiseni postindividualistisen konservativistin ennen kaikkea siinä epäkiitollisessa positiossa, jossa hieman lacanilaisittain joudumme kuin sumun halki tunnustelemaan jonkinlaisena golemina itsellemme näyttäytyvän ruumiimme ekstaattisesti värjyviä ääriviivoja. Olemme osa museaalistunutta bakkanaalia, jonka groteski ilonpito manifestoituu baudrillardilaisen utooppisena, tyhjänä irvistyksenä kasvoillemme, meidän haluamatta enää edes ajatella kysymystä ”What are you doing after the orgy?”.
Ja kaiken keskellä olemme jo tehneet havainnon apokalyptisestä paradoksista, jossa lihakammioidemme hajuinen, alati itseään proklamoiva tieteellis-taiteellinen nekrofilia muodostaa epäpyhän avioliiton suorastaan neuroottisena rehottavan, blavatskylaisittain värittyneen mukaedistyksellisen, mutta ad hoc täysin ”todellisuudesta” transsendentin, vääjäämättömästi moderniteetin loista kanniskelevan (ja sen vuoksi trivialisoitumiseen tuomitun) käsiteapparaattimme kanssa. Sen, mitä kutsumme antikliimaktisesti ”elämänfilosofiaksi”.
Tällaisesta tilanteesta lienee toivotonta koettaa tavoittaa punaisena juopana ohitsemme kiitävää ratiota, sitä, missä vielä olisi mahdollista katsella entiteettien tulemusta de facto; mahdollista ei toisaalta ole sekään, että voisimme kokea asian traagisen ja siten väistämättä subliimin tilan: ei, me olemme vankilassa, heisenbergiläisessä häkissä, jossa ainoana onnenamme ovat arkkityyppien myyttisessä pimeydessä loputonta astigmaattista kiepuntaansa jatkavat valoruumiit. Kyllä elämä on kontingenttia.
Onkin myönnettävä, että näen kaltaiseni postindividualistisen konservativistin ennen kaikkea siinä epäkiitollisessa positiossa, jossa hieman lacanilaisittain joudumme kuin sumun halki tunnustelemaan jonkinlaisena golemina itsellemme näyttäytyvän ruumiimme ekstaattisesti värjyviä ääriviivoja. Olemme osa museaalistunutta bakkanaalia, jonka groteski ilonpito manifestoituu baudrillardilaisen utooppisena, tyhjänä irvistyksenä kasvoillemme, meidän haluamatta enää edes ajatella kysymystä ”What are you doing after the orgy?”.
Ja kaiken keskellä olemme jo tehneet havainnon apokalyptisestä paradoksista, jossa lihakammioidemme hajuinen, alati itseään proklamoiva tieteellis-taiteellinen nekrofilia muodostaa epäpyhän avioliiton suorastaan neuroottisena rehottavan, blavatskylaisittain värittyneen mukaedistyksellisen, mutta ad hoc täysin ”todellisuudesta” transsendentin, vääjäämättömästi moderniteetin loista kanniskelevan (ja sen vuoksi trivialisoitumiseen tuomitun) käsiteapparaattimme kanssa. Sen, mitä kutsumme antikliimaktisesti ”elämänfilosofiaksi”.
Tällaisesta tilanteesta lienee toivotonta koettaa tavoittaa punaisena juopana ohitsemme kiitävää ratiota, sitä, missä vielä olisi mahdollista katsella entiteettien tulemusta de facto; mahdollista ei toisaalta ole sekään, että voisimme kokea asian traagisen ja siten väistämättä subliimin tilan: ei, me olemme vankilassa, heisenbergiläisessä häkissä, jossa ainoana onnenamme ovat arkkityyppien myyttisessä pimeydessä loputonta astigmaattista kiepuntaansa jatkavat valoruumiit. Kyllä elämä on kontingenttia.
Kommentit