Olin joskus ironia-allergikko, mikä johtui oikeastaan seuraavanlaisesta asetelmasta:

1. Minua kyllästyttivät kaikenmaailman kyynikot, jotka kuvittelivat pelkän kyynisen suhtautumisen kertovan älyllisestä potentiaalista (tietenkin lunastamattomasta, kyynisyyden henkeen vedoten).
2. Joseph Tabbi on todennut Postmodern Sublimessa (metafyysisen) ironian tulleen redundantiksi nyt, kun postmoderniteetti on romuttanut uskon absoluutteihin: se, mikä aiemmin oli vallankumouksellista (riisui hunnun totuuden yltä), on tullut kerrassaan turhaksi.
3. Halusin – kaiken edeltäneen summana – kyetä subliimiin taiteeseen ja kuvittelin, ettei ironia mahdu sellaiseen yhtälöön, jossa luojasubjekti A synnyttää kantilaisittain ylevää henkivän mestariteoksen N (tai mestariteosten joukon nn).

Sittemmin ironia-allergiani tasaantui. Mutkan kautta aloin jälleen arvostaa sitä, myös metafyysisessä mittakaavassa. Erityisen hieno ironian piirre on sen aiheuttama väistämätön distinktio: osa tajuaa, toinen osa ei. Ne jotka tajuavat, ovat eliittiä. Ne jotka eivät, ovat ääliöitä, jotka eivät ymmärrä muutenkaan mistään mitään. Niitä, jotka paheksuvat Vihreitä puolueena, jos näkevät yhden jäsenen tupakoivan vaalikojun tuntumassa kylmänä keskitalven päivänä torin laidalla, kun maisemissa liikkuu tuskin muu kuin rusakko, sekin palvattuna lämpimän auton takapenkillä isännän käännähtäessä kauppahallin kulmalta. Ad hominem-tyyppejä. Niin. Idiootteja. Triviaalikkoja. Niitä, joilla pari pyörää kyntää jatkuvasti penkkaa.

Mitä tästä sitten voidaan päätellä? Paljonkin. Yksi: että ihmisen elämä on jatkuvaa kasvamista from immaturity to maturity, lineaarisesti, juuret pirskatin syvällä menneessä, syvä- ja pintatasot viehättävästi sekoittuneina mutta aina tarpeen tullen eriteltävissä olevina. Kaksi: että sivistyssanojen käyttö kertoo väistämättömästi siitä, että niiden käyttäjä tuntee pakonomaista tarvetta briljeerata ja kompensoida jotain, mikä ei ole kompensoitavissa ainakaan juuri siten. Kolme: että mikäli ironiassa on kysymys jostain tällaisesta saastasta, jota tämä näennäisnokkela kyynikko tässä ulostaa, niin from perse to arse, kylläpä hän osaakin olla ala-arvoinen. Kehtaakin. Hyvien ihmisten kustannuksella. Uskovainen vielä. Miten sitä. Mie ainakkaa. Hirvee eikun kauhee.