Onko teille, hyvät ja arvoisat ja hyvänarvoisat lukijat, koskaan huomautettu jotain tähän tapaan:

"Yliarvioitkohan sinä nyt oman vaikutuksesi muihin ihmisiin?"

Miltäkö sellainen tuntuu? Nololta. Käynnistyy kiihkeä dostojevskilainen sisäinen dialogi: "Ei, enhän minä sellainen hölmö ole, en voi olla", ja toinen, vähintään yhtä itsepintainen ääni toistelee siinä järkkymättä, että kyllä, kyllä sinä olet, sinä olet alkanut luulla itsestäsi suuria, poikaseni. Mutta mikä onkaan perimmäinen, viimeinen ääni, jonka kuulen sisimmässäni?

Myöntyminenkö? Kyllä, minä tein sen. Minä haluan nöyrtyä, anoa anteeksiantoa, tunnustaa syyllistyneeni ylpeyden syntiin. Haluan tulla takaisin "sinne, missä joskus olin". Vaiko kenties kieltäminen? Ei, kysymys ei ole lainkaan sellaisesta asiasta, minä yritin sanoa jotain aivan muuta! Hyvänen aika, jos yliarvioisin vaikutukseni Sinuun ja muihin, olisin aina ensimmäisenä – pitkien keskustelujen jälkeen – miettimässä, muutinko sitä ja sitä ihmistä jotenkin väärään suuntaan, mutta paskat! Päinvastoin: jokaisen dialogin jälkeen ajattelen ensimmäisenä, mitä hän mahtaa NYT ajatella minusta, minkä kuvan olen antanut itsestäni jne. jne.

Viimeinen ääni? Ei kumpikaan ylläolevista.

Jokainen ihminen on perverssi, täysin perverssi, säälittävä, ja erittäin halukas peittämään nämä ominaisuudet itsessään. Me haluamme tulla alennetuiksi, parempaa, alentaa itse itsemme. Ja nämä totuudet ovat vielä aivan kliseisiä, melkein yhtä painavia kuin se, että olemme syntisiä kaikki tyynni. Mistä siis on kysymys?

Minä haluan kokea suuren sanktion sen kaikessa ambivalentissa ylevyydessä; mässäillä tuolla karmealla hetkellä jona minulle esitettiin kysymys, joka sai minut tuntemaan itseni niin noloksi, että olisin voinut tunkea haulikon suuhuni ja kumiankan perseeseeni tilanteen enää metaforisesti pahenematta. Mutta minä en ole sen pahempi kuin kukaan muukaan, te tekopyhät!

Minä väitän jokaisen haluavan tätä! Minä ennakoin jokaisen vastaväitteenne, minä kuulen ne, ja minä väitän itsepintaisesti: te kaikki haluatte tätä… alentaa itsenne… koska te tiedätte, että itsensä alentamalla ihminen loppujen lopuksi tavoittaa oman suuruutensa ja sen ainoan hetken, jona voi kuvitella jumaluutta, omaansa tai asioiden ylipäätään… eikö Paavalikin samasta syystä moiti itsensä kurittajia ylpeydestä?

"Minä himoitsen tulla rangaistuksi ja minä aion rangaista itse itseäni." Siinäpä se. Sisäisen dialogini jos ei viimeinen (dostojevskilaisessa hengessä viimeistä ääntä ei ole, dialogi on loputon) niin omalla tavallaan painokkain ääni.

Kumpi on suurempi vaikutin, halu tulla sovitetuksi vaiko halu nähdä itsensä palavan helvetissä, ikuisesti, kaikkien itseä alentavien muistojen piinaamana?