Jostain syystä minua alkaa aina kyllästyttää, kun aletaan hieman liikuttuneeseen sävyyn puhua oman uskonelämän esikuvista. Helluntailaiset suosivat tietenkin paitsi Raamatun henkilögalleriaa, myös menneisyyden "suuria Jumalan miehiä" (miksei naisiakin). Syntyy tarinoita uskon sankareista, jotka "muuttivat maailmaa vailla mitään edellytyksiä sellaiseen". Miksikö tämä tympäisee minua niin kovasti?

Eivätkö ihmiset tajua, että heidän ajatusmaailmansa on kitschiä, rupista populaarikulttuurin kopiota?

Eihän tarinoissa tietenkään mitään vikaa ole. Niiden käytössä kylläkin. Ehkäpä tämä on diletanttiuden oire; joku voisi pitää minua kyynisenäkin. Ehkäpä tarinaperinnettä pitäisi uudistaa – mene ja tiedä. Ja olenko muka itse täysin emansipoitunut tuosta nuorteniltoja, kokouksia ja juhlatilaisuuksia epävirallisesti isännöivästä hirviöstä, joka verhoutuu sentimentaalisiin selviytymistarinoihin ja opetuksellisiin anekdootteihin; jossa suuret Sanan säilän sankarit, pieniä ihmisinä, kompuroivat Vaikeuksista Voittoon? Esimerkkejä riittää "Mooses oli tosi cool tyyppi" –kaltaisesta teinipropagandasta aina "Daniel on minulle esimerkki miehestä joka ei koskaan luopunut periaatteistaan" –tyyppisiin "aikuisempiin" vastineisiin saakka. Tuskinpa.

Useimpia kitsch ei tunnu vaivaavan. Minua se vaivaa senkin edestä, onhan se täytteenä jokaisessa kommunikaation lävessä, siihen törmää aina kun aletaan puhua "vakavasti" – joku ottaa aina esiin sankaritarinat. Ja ilmeisestikin me tarvitsemme sankaritarinoita. Siinä mielessä avautumiseni ja provokaationi on toivotonta.

Mutta ääh, tarvitsemmeko me niitä todella?

Pitääkö hengellisen Zeitgeistin olla yhtä aikaa niin viheliäisen banaali ja juhlava?