Isäni veli on elänyt ns. ”mielenkiintoisen elämän”. Sellaisen, josta elämäkertoja yleensä kirjoitetaan tai joita pidetään kirjoittamisen arvoisina. Rankan, siunatun, lähes eeppisen.

Minulla ei ole ainuttakaan muistoa isoisästäni, jonka hautajaisiin yksikään hänen pojistaan ei osallistunut. Isän veli totesi, ettei koskaan mieltänyt häntä (ukkia) isäkseen. Isäni on huomauttanut, ettei hänellä ole ainuttakaan hyvää muistoa isästään. Millainen mies ukkini mahtoi olla? No, sen asian pohdiskelu ei totta puhuen ole tämän kolumnin aiheena – ilmeisesti hän oli ns. ”paha mies”, mikä saa toistaiseksi riittää.

Mutta mitä tulee isäni veljeen:

Hän istuu levollisesti tarinoiden (tarinat ovat mielenkiintoisia, se on myönnettävä) vanhempieni nahkasohvalla ja sanoo sitten, että tässähän sitä olisi elämäntarinaa kirjoitettavaksi, jos joku vain tarttuisi toimeen.

Asia jäi mietityttämään. Ei, minulle ei tehty työtarjousta, mutta siitä huolimatta. Aloin käydä päänsisäistä dialogia.

1) Elämäkerta? Millaista olisi kirjoittaa elämäkerta, millainen siitä tulisi jos minä sen kirjoittaisin? Ei, en ole tippaakaan kiinnostunut luomaan sellaista (tosin monessa suhteessa tarpeellista) sontaa, jossa kerrotaan rankka tarina, jolla on selvä konkluusio, joka asettuu merkitysjatkumoon eli sielun pelastumisen evergreeniin, jossa kaikki teokseen valitut tapahtumat tavalla tai toisella pohjustavat Jumalan Suurta Ihmeellistä Suunnitelmaa, ei, sellainen ei minua kiinnosta, liian dogmatisoitunut diskurssi, liikaa postulaatteja ja aksioomia ja standardeja ja helluntailaisten jaarittelua!
2) (Eihän setänikään suhtaudu uskoontuloonsa niin, että kysymyksessä olisi Suuri Valkeus Jonka Jälkeen Elämä Oli Pelkkää Autuutta.)
3) Jos siis en kirjoittaisikaan elämäkertaa vailla jatkuvuutta – teknisiä seikkoja miettisin toki muutenkin vasta myöhemmin, antaisin tematiikan ”määrätä” ne –, niin minulta jäisi ainakin se pimeydestä valoon -korostus hieman vähemmälle huomiolle, mikä tapahtuisi tietysti jo merkitysten läpäisemättömän moneuden, polyfonian, vuoksi.
4) Eniten minua kiinnostaisi Ihmisyyden Tragiikka. Sen dualistinen luonne. Ja elämäkerta elämäkerrassa eli se, miten me kuitenkin tahdomme selittää elämämme tarinaksi, jolla oli selvä tarkoitus.

Olen joskus todennut, että jos väittää elämällä olevan tarkoituksen, syyllistyy elämän aliarviointiin. Toteamus on tietenkin aforistinen ja siten hieman itseriittoinen, tyhjiössä leijuva partikkeli, joka muodostaa Säännön ja on dialogin sijaan monologia (syy, miksi inhoan aforismeja; syy, minkä vuoksi on traagista olla aforistisesti lahjakas).

Elämälle pitää tietysti keksiä tarkoitus. Useat ovat sen tehneetkin, ja hyvä niin.