Pieni huone, pöytä, pari kahvikuppia, keskustelijat toisiaan vastapäätä pöydän ääressä.

– Miten voisin uskoa realismiin?
– Koska niin asiat vain ovat.
– Miten ne sitten ovat?
– Raha ei kasva puussa.
– Minusta tuo lause ei kerro todellisuudesta vaan tavasta suhtautua siihen.
– Ehkä niin, mutta tämä on ainakin järkevä tapa suhtautua todellisuuteen…
– Minä en usko mihinkään järkeviin tapoihin.
– Postmodernismi on sekoittanut pääsi. Jos ei ole järkeviä tapoja, on joka tapauksessa vähemmän ja enemmän järkeviä.
– Siinä tapauksessa pidän lausetta Raha ei kasva puussa yhdentekevänä. Lause, jossa ei ole paljonkaan järkeä; lause, joka on käyttökelpoinen vain moitittaessa yksilöä laiskuudesta, suurista luuloista, vääristyneestä maailmankuvasta.
Sinun maailmankuvasi on vääristynyt. Voit aina teorioida, kikkailla, kääntää lauseet käyttäjiään vastaan (kuten nyt teet), mutta todellisuus ei siitä muutu.
– Muuttuu se.
– Sinäkö sen luot, uuden todellisuuden, pelkillä sanoilla?
– En välttämättä minä, mutta siltikin minä, ja sanoilla, ennen kaikkea sanoilla.
– Tuo on vääristynyttä kuvitelmaa omista kyvyistä. Vain Jumala voi luoda maailmaa sanallaan.
– Vain ihminen voi tehdä sanoistaan jumalan.
– Älä kikkaile. Näyttää siltä, että omat sanasi ovat sinulle Jumala.
– Kenelle se rahan ja puun argumentti on jumalallinen totuus? Ei ainakaan minulle.
– Kenelle ne väitteet siitä että ihminen luo todellisuuden sanoillaan ovat jumalallinen argumentti? Eivät ainakaan minulle.

Näytelmä päättyy. Dostojevski ja Bahtin riippuvat groteskeissa asennoissa pikaisesti kyhätyllä hirttolavalla. Realisti huokaa: On virallisesti todistettu, ettei dialogi ole päättymätön, toisin kuin nämä herrat uskoivat. Tämä on silkkaa realismia. Nyt he ovat kuolleet, kuuleeko joku heidän vielä puhuvan? Ei kuule. Miksei? Koska he ovat kuolleet, he ovat elottomia, heiltä puuttuvat fyysiset ja henkiset edellytykset tuottaa puhetta! Jos ei ole puhetta, ei ole dialogia. Herrat D. ja B. unohtivat tämän tosiseikan. Kuinka joku voi olla niin naiivi, että uskoo dialogin jatkuvan, vaikka kukaan ei ole puhumassa?

Realistilta jää muuan perusjuttu huomioimatta.

Maailmassa on kaksi voimaa, jotka saavat kuolleetkin vielä puhumaan: Jumalan ihmeet ja kirjailijan intentiot. Huolimatta näiden kahden keskinäisistä eroista todistan väitteeni paikkansapitävyyden.

Dostojevski: – Nyt minä puhun, katso, minä puhun.
Bahtin: – Oikeastaan et. Kirjailija vain laittaa sanoja suuhusi.
Dostojevski: – Hitto, niinpä laittaakin! Mutta dialogi jatkuu ainakin loputtomasti, se on nyt todistettu.
Bahtin: – Niinhän sitä luulisi. Alan kuitenkin epäillä…

Realisti kiristelee neuroottisena hirttosolmuja. Kuuliko hän kuolleiden puhuvan? Hirsipuu puhkeaa lehtiin, on koittanut kevät. Lehdet avautuvat, suurenevat aina kymmenen, kahdenkymmenen ja viidenkymmenen euron seteleiksi.

– Hienoja metaforia, sanoo realisti.
– Ne ovat kuitenkin vain metaforia, eivät todellisuutta.

Lopulta kuolee myös realisti. – Nyt minäkään en enää puhu, koska olen kuollut, hän sanoo.
Joku katsoo velvollisuudekseen olla toista mieltä. Joku ei katso.