Mehän olemme uskovaisia, eikö vain?

Puhumme siitä miten Jumala aukoo ovia ja sulkee niitä. Muutamme toiselle paikkakunnalle työn ja opiskelun perässä. Odotamme pääsevämme joskus tienaamaan. Soluissa ja kokouksissa puhumme, kuinka vaikeaa uskovaisen on maailmassa loistaa Kristuksen valoa.

Väitämme edustavamme pehmeitä arvoja kovien arvojen yhteiskunnassa, minkä täytyy olla paskapuhetta koska

1. asetamme työn ja opiskelun ihmissuhteiden edelle (olemme aina valmiita muuttamaan, jos toisella paikkakunnalla on paremmat tienestit – mieluummin yksin työllistettynä kuin ystävien ympäröimänä ja työttömänä), "uusia ystäviä saa aina, uusia töitä harvemmin";
2. kun elämme "ruuhkavuosia", se ei suinkaan tarkoita ruuhkaa ihmisten, vaan tavaroiden keskellä;
3. kun kokoonnumme vapaa-ajallamme yhteen, viihdytämme itseämme katsomalla toimintaelokuvan ja uskomme Ihan Oikeasti että joskus pitää saada aivot narikkaan, vaikka niitä tuskin koskaan on sieltä nostettukaan;

4. Jumalan armo on meidän elintasotuskaamme, ei muita syntisiä varten;

5. meillä on lukuisia tarpeita ja ongelmia, jotka liittyvät omaisuuden hankintaan, kämpän sisustamiseen, vaatetukseen, kodinkoneisiin; jos koemme tästä huonoa omaatuntoa, se ei haittaa, koska sehän on vain inhimillistä, o tempora o mores, ja saahan uskovaisellakin olla omaisuutta (sehän on vain Jumalan Siunaus);

6. Jeesus on yhtä kuin turvallisuusbonus elämässämme, jonka keskeisimmät rukousaiheet ovat seuraavasta tentistä selviäminen, rahan riittäminen siihen ja siihen, sopivan asunnon löytyminen (isompi) ja ajan vähyyden ongelma (harrastuksia on paljon ja kaikki tärkeitä, minkä vuoksi seurakunnan palvelustehtäviin sitoutuminen on yksinkertaisesti mahdotonta);

7. Jeesuksen seuraaminen on meille sitä, että käymme kokouksissa kuuntelemassa puhujaa, joka saarnaa Jeesuksen seuraamisesta;

8. Jeesuksen seuraaminen on meille sitä, että koemme "pysähtyvämme" rankan viikon jälkeen keskinkertaisen ylistysmusiikin vaivuttaessa meidät horrokseen, jossa ei jälleen kerran tarvitse ajatella vaan ainoastaan toistaa lausetta "puhalla, puhalla", kymmenen minuutin ajan.

Ongelmana ei ole se, että muutamme työn ja opiskelun perässä ja jätämme ihmissuhteet niin pirullisen kepeästi toiselle sijalle; ongelmana on se, että tällainen ratkaisu on meille itsestäänselvyys ja sen kritisoiminen taantumuksellista.

Ongelmana ei ole se, että ympäröimme itsemme tavaralla ja elämme "ruuhkavuosia", kun olemme perustaneet perheen, alkaneet tienata ja rakentaneet talon (tai parhaillaan rakentamassa); ongelmana on se, että mikäli emme jossain vaiheessa tee tätä kaikkea, alamme tuntea jääneemme jostain paitsi.

Ongelmana ei ole se, että olemme unohtaneet, mistä ylistämisessä on kysymys; ongelmana on se, että unohtamisesta on tullut ylistämisen muoto.

Ongelmana ei ole se, että pysähdymme ainoastaan kerran viikossa miettimään, mitä on uskovaisena oleminen; ongelmana on se, ettemme pysähdy miettimään edes silloin, kun uskomme pysähtyvämme miettimään.

Ilmiselvästi meidän tarpeemme eivät ole lähtöisin Jumalan Sanasta, vaan jälkikapitalistisesta yhteiskunnasta, jossa itsensä toteuttaminen on Se Juttu. Ja tämän vastapoolina tietenkin Viihde, johon meillä muka on oikeus – jatkuva säkenöiminen kun on niin hiton rankkaa.