Kuulen päässäni sen loputtoman dialogin kaiut, sen mistä Bahtin puhuu Dostojevski-tutkimuksessaan, tai oikeastaan asia on niin, että luettuani Bahtinin tutkimuksen on tuo tutkimus kirjoittanut minut uudelleen, määritellyt jälleen kerran koko merkitysten universumin (ja kuten tavallista, jatkuen ad infinitum), sillä kuten me kaikki, myös minä olen pelkkää tekstiä pelkkää tekstiä pelkkää tekstiä.

Kirjoituksissani olen tyly ja kriittinen omiani (uskovaisia) kohtaan, ylikriittinen, sanoo dialogin toinen osapuoli päässäni, se jota kutsun Helluntai-idiootiksi, se jolla aina on raamatulliset vastaukset kaikkeen, hirvittävät, pelottavat vastaukset, ne joiden äärellä minut pakotetaan vastaamaan mielettömiin kysymyksiin kuten ”Kumpi on tärkeämpää, taide vai evankeliumi?”, ”Mihin oikeastaan pyrit tällä kaikella?” ja niin edelleen. Nuo vastaukset leijuvat suljetussa, initiaatioriittien mykän katkun täyttämässä fatalistisessa, teleologisessa äärettömyydessä, jossa tuhansien ja tuhansien oikeassa olevien parvi heittää tuomion oksymoronismit päälleni. Ei, älkää ymmärtäkö väärin: ei minua kukaan varsinaisesti tuomitse (sehän on epäraamatullista). Sisuksissani mellastava idioottilauma (joka argumentoi pelottavan oikeaoppisesti) tiputtaa minut raamatunlauseillaan ei mihinkään muuhun kuin aina yhtä epämuodikkaaseen kommunikaatiokuiluun, jonka toisella puolen ojentautuvat heidän auttavat kätensä minua kohti: tule, puhu meidän kieltämme, heitä meille haaste, sano tää on oikeesti hei tosi tärkeetä, niin me nyökkäämme, sanomme ymmärtäneemme, suljemme sinut hartauteemme…

Nyt joku saattaa esimerkiksi ajatella, että ”hän todella pistää itsensä likoon” tai jotain vastaavaa. Totuus on viheliäisempi. En minä, eikä kukaan muukaan, pistä itseään likoon, sillä kirjoittaminen on valehtelemista alusta loppuun. Me olemme omien tekstiemme profaaneja tarkkailijoita. Raamatunlauseet lentelevät eetterissä, mutta ne on jo sulautettu. Kuten Don DeLillo asian ilmaisee: länsimaat kykenevät sulauttamaan kaiken. Kaiken, paitsi terrorismia, sillä viattomien kuolema hämmentää.

Tässä vaiheessa vyörytyksiin tottumaton ns. riviuskovainen tuntee pakostakin levottomuutta. Hän toivoo minun vapauttavan meidät sovitukseen, tarjoavan uskonnollista maailmankuvaamme tukevan selityksen tälle kaikelle, osoittamaan tarkoituksen. Hän on jo hyväksynyt ajatuksen, että haluan mahdollisesti ”herätellä”; nyt hän odottaa konkluusiota, joka osoittaa hänen tulkintansa oikeaksi…

Ignis fatuus. Tarjotkoon sovituksen se, kenellä valta on. Jos joku on ymmärtänyt, hän on parhaimmillaankin oikeassa väärin perustein.