Tiedän, etten ole ainoa, joka on päätynyt seuraavaan perusoletukseen.

Ei ole elettävä elämää, josta kirjoittaa, vaan elettävä ikään kuin olisi elämä, josta kirjoittaa.

Pirkko Saisioko se väitti, että mikäli haluaa kirjailijaksi, on elettävä elämä, josta voi kirjoittaa? Oli miten oli, en usko moiseen alkuunkaan. Minkään elämän elementit sinänsä eivät ole kelvollisia romaaniksi. Ne on valehdeltava, muunneltava sellaisiksi.

Pahinta on autobiografismi, jossa väitetään sen-ja-sen henkilön elämä kerrottavan siten kuin se tapahtui. Puhutaan elämäntarinoista. Mutta heti, kun elämän perään liitetään tarina, tulee mukaan valehtelun elementti. Pahimmillaan teleologia.

No, prosaistina olen itsekin konservativisti. Ylläsanottu ei ole mitään radikaalia tai minun keksimääni. Ylipäätään itse keksityn merkitystä liioitellaan, ja eniten liioittelevat ne, joiden keksinnöt – uudet ajatukset – ovat lähimpänä kitschiä ja kliseitä. Eli kauimpana uutuudesta. Uuden näkökulman synnyttäneen ei puolestaan tarvitse korostaa tekijyyttään, koska hän tietää ettei sitä ole.