Paskan tarkoituksellinen suoltaminen on työlästä. Jouduin jokin aika sitten kirjoittamaan romaaniini banaalin opetusnovellin (sisäkertomuksen) Petteri löytää aarteen. Kontekstissaan tarina asettuu parodioimaan Onni Haapala -tyyppistä "kesänovellia" perusteellisesti. Samalla se tietenkin hieman polemisoi – mutta mitä vastaan?

Romaanissa novellin kirjoittanut henkilö on tarjonnut tekelettään seurakuntansa kuukausilehdelle. Juttu otetaan vastaan riemumielin ja kirjoittajalle tarjotaan vakituista paikkaa lastenpalstan novellivastaavana. Kirjoittaja kieltäytyy:

[K]erroin Petteri löytää aarteen –tarinan olevan vain osa laajempaa saagaa, joka oli jo loppuun kirjoitettu, suurisuuntainen kehitysromaani Peter and the Meaning of "It All", josta ei filosofista syvyyttä puuttunut; lyhyeksi jääneessä dialogissamme loin neoklassisesti (flirttailevasti) eteerisessä usvassa sädehtivän postdekadenssia pursuavan miniatyyrimuotokuvan ja still-asetelman, tässä Petteri vastaa myöhemmin kellon asettamaan haasteeseen – metaforisesti – kielteisellä tavalla ja ajautuu syöksykierteeseen josta helluntailaiset tietysti hänet myöhemmin onkivat, kuitenkin jo hukuttautuneena ja "kellon vitjoihin hirttäytyneenä", Petteri oli valintansa tehnyt, teos päättyi laajaan eeppiseen muisteloon, jossa pikkusisko rakensi veljensä elämänkaarta jossa viisarit eivät enää värähdelleet. (Korkean voiman käsikirjoitus: 98.)

Lukijalle vihjaillaan melko selvin sanakääntein (ns. "rivien välistä"), ettei mitään Petteri-saagaa ole olemassa, ja tässä yhteydessä ironian tajuaa myös puhelun toinen osapuoli, minkä vuoksi dialogi jääkin lyhyeksi.

Novellin kirjoittaja on tehnyt – kustantajan kieltäydyttyä julkaisemasta hänen romaaniaan –"tilannetta ironisoivan irtioton". Lainausmerkit siksi, että tilanteen ja tapauksen ironia on olemassa lähinnä kirjoittajan oman elämän kontekstissa. Itse novelli on tyylipuhdas (ja lattea) opetustarina, joka ei itsessään sisällä ironisia implikaatioita. Seurakuntalehden päätoimittajaltakin ironia jää siis huomaamatta. Kirjoittajan irtiotossa on introvertti ja surkuhupaisa sävy. Samalla hän vihjailee – vaikka kontekstina onkin seurakuntalehti – yhteiskunnan painostavan häntä, kustantajan farisealaisen profiilin kummitellessa taustalla, todelliseen mediahuoraamiseen, kaikkien "vakavien taiteilijoiden" kammoksumaan itsensä myymiseen.

Jos Korkeaa voimaa ei julkaista, niin varokaa! Petteri löytää aarteen saattaa löytyä jonain päivänä Seurakunta elää –lehdestä! Mikä herkullinen tragedia…