Muuan työkaverini lausui unohtumattomasti: ”Ja semmosia jonnij’joutavvii tekeleitä palkitteevat. Äijä kirjottaa mitä miellee juolahttoo! Se on ite sanonu sillee eikö ookki…” Puhe oli Claude Simonin Georgicasta, Nobelista, siitä miten Simonilla on tapana kirjoittaa tietämättä etukäteen, mihin suuntaan romaani avautuu, kulkee, etenee, etc. Niin, tämänhän me tiedämme: Claude Simon päätti olla kirjoittamatta ”alusta loppuun”. Ja mikäpä ettei, Flanderin tiekin on melkoista luettavaa, uuvuttavaakin, jatkuvaa pilkutusta, sitä odottaa pistettä sivutolkulla koska siihen meidät on indoktrinoitu, odottamaan pisteitä nimittäin, ja teksti sen kun jatkuu, konteksti leijuu usvaisena jossain itsensä taustalla, tapahtumien jatkumoa ei ole.

On sitten toinen asia, onko Simon paskaa vai ei. Epäilemättä eräs tökeröimpiä toistuvia virheitämme on haukkua jokin taideteos siksi, ettei oma käsityskyky (tai käsitteelliset välineet) riitä sen itseä tyydyttävään omaksumiseen. Toisaalta en kannata relativismiakaan, paskaa taidetta on olemassa ja se siitä, aina ei voi olla kyse oman ymmärryksen riittämättömyydestä. (Näin etenkin silloin, kun kyseessä on minun ymmärrykseni. Olenhan korkeasti koulutettu ja ärsyttävä.)

Mitä työkaverini pikatuomioon tulee (hän ei ole lukenut Georgicaa sen enempää kuin Simonia ylipäätään), sitä on toki pidettävä mitättömänä arvostelmana; tilannekomedisesti se puolestaan oli lähellä sattuvaa, ainakin nautittava, huomasin naureskelevani. Kunpa Parnasson ja Hesarin kriitikotkin aukenisivat joskus samaan tapaan. Että jonninjoutavaa sontaa. Kaikkihan tietävät, että sellaista kirjoitetaan – ja paljon. On härkösiä hyryjä tuureja, en ole niitä lukenut, mutta sontaa ne ovat, sontaa ovat samoin useimmat Finlandia-voittajat, joita en niitäkään ole lukenut (Westöä lukuun ottamatta, joka muuten oli sontaa), kristillisistä nuortenromaaneista puhumattakaan. Nyt kun vallitsee taloudellinen taantuma, voisiko alkaa toivoa kirjallisen kulttuurin äkillistä ja nopeaa noususuhdannetta?

Ajatelkaapa sitä. Kirjakaupan hyllyiltä katoasivat niin dekkarit ja elämäkerrat kuin historialliset suurpaiseromaanitkin, kipuilevat isä- ja äitikuvaukset, kaikki ihmissuhdemoska (kuka muka ihmisistä olisi kiinnostunut, tai etenkään niiden välisistä suhteista?)… ja Hyperionin viimeisimmät jatko-osat! Äkkiä hyllyt täyttyisivätkin Pynchonista, Doctorowista, DeLillosta, Simonista, Joycesta, Borgesista jne. jne. Ihminen ymmärtäisi vihdoin olla selittämättä itseään menneisyytensä kautta ja läpi. Ihminen unohtaisi kaiken sen diskursiivisen paskan (samalla kun jokainen oppisi ymmärtämään mitä tarkoittaa sana diskursiivinen, jota en aio selittää), jonka hän on oppinut Kinsella- ja Bushnell -tasoisista proosaraiskauksista ja niiden adaptaatioista. Viimein olisimme kaikki onnellisia. Tervetuloa taantuma.