Lukioikäisenä olin armoton ja auttamaton puristi, tosin vain yhden asian suhteen – progressiivisen rockin nimittäin. Vain 70-luvulla sävelletty oli todellista, alkuperäistä ja innovatiivista; mikäli jotain hyvää ”uusprogea” sattumalta olikin olemassa, uskoin senkin olevan niin paljossa velkaa 70-lukulaisille esikuvilleen, että sitä saattoi kuunnella lähinnä hyväsoundisena pastissina. Sokean pisteeni sokeana ytimenä oli bändi nimeltä King Crimson, johon piti suhtautua täysin kritiikittömästi. Jokainen Robert Frippin kitarastaan työstämä atonaalinen ulvahdus edusti seitsenkymmentäluvun kiteytynyttä neroutta kiteytyneimmillään.

Muita merkittäviä bändejä olivat Yes, Gentle Giant, Van der Graaf Generator, Genesis (tietenkin vain vanha tuotanto). Musiikkimaussani oli suorastaan esoteerisia piirteitä. Kärjistäen: mitä kummallisempaa ja 70-lukulaisempaa, sen parempi. King Crimsonin debyytti (joka oli kerettiläisesti jo vuodelta 1969!) aiheutti suoranaisen herätyskokemuksen, jota saman yhtyeen Starless and Bible Black omituisella improvisaation ja valmiiksi sävelletyn sekoituksellaan jalosti. Opin pitämään kulmikkaista, karheista kitarasooloista, epäsymmetrisestä rumputyöskentelystä, vieraantuneista melodioista (joita ei useinkaan voinut hyräillä sortumatta herkulliseen parodiaan), monumentaalisista ja monimutkaisista teosrakenteista, kertosäkeettömyydestä. Eräänlaisena kulminaatiopisteenä voitaneen pitää Crimsojen kappaletta Red, joka oli (varsin kumouksellisesti) kitaravetoinen instrumentaali – vailla ainuttakaan sooloa.

Vasta armeijan kynnyksellä ja sen jälkeen suhteellisuudentajuni parani sen verran, että ymmärsin seota uusprogeen liittämättä ko. tyylilajin yhtyeisiin pejoratiivisia konnotaatioita, jotka redusoivat ne niin velallisiksi kolmen vuosikymmenen takaisille ajoille, ettei niiden olemassaololle ollut kunnon selitystä.

Ajan myötä puristinen asenteeni seitsenkymmenluvun suhteen helpotti. Aloin jopa pitää popista, jossa ei ollut mitään progressiivista (kuten The Smithsista). King Crimson jäi paitsioon, josta se on onnistunut nousemaan vasta parina viime vuonna. Puritaanisuuteni alkoi kohdistua – ja kohdistuu tänäkin päivänä – musiikkiin, joka on hyvin sävellettyä, ja jota siis löytyy miltä tahansa vuosikymmeneltä, huonon musiikin alituisen ylitarjonnan vuoksi aina liian vähän.

Kriteerini sen suhteen, millainen musiikki on hyvin sävellettyä, ovat ankarat. Keskinkertaiseksi luokittelemaani musiikkiin suhtaudun koko sofistikoituneen makuni, lukeneisuuteni ja oppineisuuteni suomalla elitistisellä halveksunnalla. Olen siis pysynyt puristina, kankeana periaatteen miehenä, vaikkakin seurakuntamme pastori onnitteli minua avarasta mausta (kysyttyään millaisesta musiikista pidän, vastattuani että hyvin sävelletystä), missä hän oli väärässä, sillä makuni on edelleen kovin kapea. Suurin osa musiikista on paskaa.