Lyotardin mukaan postmoderni taiteilija on filosofin asemassa, jolloin hänen kirjoittamansa teksti tai teos, jonka hän luo, ei ainakaan periaatteellisella tasolla ole vakiintuneiden sääntöjen alainen, eikä siihen myöskään ole mahdollista soveltaa mitään tunnettuja kategorioita (Lyotard 1986: 156*).

Nuo säännöt ja kategoriat ovat juuri sitä mitä teos tai teksti tutkii. Taiteilija tai kirjailija työskentelee siis ilman sääntöjä: sääntöjen vahvistamiseksi sille mikä tulee olemaan tehty. Tästä johtuu että teoksella tai tekstillä on tapahtuman luonne, tästä johtuu myös että säännöt tulevat tekijän kannalta aina liian myöhään tai mikä on sama, niiden soveltaminen, niiden toteutus alkaa aina liian aikaisin. Postmoderni olisi ymmärrettävä paradoksin perusteella: menneen (modo) futuurina (post). (Mp.)

Vaikka suhtaudun hieman kriittisesti tähän ilman sääntojä työskentelemisen ajatukseen – joka saa pakostakin mielessäni turhia haltioitumisen sävyjä – on ainakin myönnettävä, että Korkean voiman kirjailijasubjektin roolissa minun on pakko tunnustaa teokseni luonne juuri tapahtumana. Sitähän KV on, romaaniksi taltioituva prosessi. Tästäkin syystä koen sen muodon ajoittain "hirviömäiseksi", sillä itseään kommentoivana ja itse elämä (vai pitäisikö sanoa "elämä"?) metaforanaan sen on mahdotonta saavuttaa kovin koherenttia ilmiasua.

Ulkoinen johdonmukaisuus ja muodon pakettimaisuus tuntuu olevan se, mitä kustantajat haluavat. Vaimoni on joskus huomauttanut ensimmäisen romaanini olevan tätä nykyistä – vielä keskeneräistä – vaikeampi, mutta ajateltuani asiaa olen joutunut kiistämään hänen väitteensä. Ei, KV:n muoto on kustantajan kannalta – jos siis oletamme, että tämä "kustantaja", joka nyt manifestoi tai pikemminkin demonstroi kaikkia Suomen kustantajia, on todellakin niin kyvytön, että vaatii proosalta niinkin illusorista ylläpitomomenttia kuin kerronnallinen johdonmukaisuus tai jotain vastaavaa –, niin, kauhistus, sitä ei tosiaan tulla katsomaan hyvällä. Juontahan teoksessa ei ole perinteisessä mielessä senkään vertaa kuin aikaisemmassa romaanissani.

Mikä mahtaa olla asetelman kitkerin elementti? Sekö, että tiedän tämän olevan "epäreilua"? Vaiko kenties se, että tilanteessa A käy ilmi, että olen kirjoittanut noin puolitoista romaania; tilanteessa B puolestaan, että olen julkaissut nolla romaania; ja tilanteessa C puolituttu, jonka kanssa olen vaihtanut nämä surulliset kuulumiset, päättelee itsekseen, ettei kirjoittaminen ehkä ole hänen "juttunsa"? (Tästä syystä vaimoni ei muuten koskaan leuhkaise, että hänen aviomiehensä on kirjoittanut romaanin ja sinfonian. Hetihän sitä oltaisiin kyselemässä, missä ja milloin ne julkaistaan/esitetään. Sitten pitäisi vastata, että ei julkaista/esitetä. Jolloin aviomies olisi mitä luultavimmin "huono prosaisti ja sinfonikko, ainakin todennäköisesti".)

On todettava, etten oikeastaan pidä kumpaakaan yllä esittämistäni kysymyksistä kovin erityisinä oman mahdollisen (ja mahdottoman) kirjailijuuteni kannalta. Kovin paljoa minua ei katkeroita edes se, että suomalainen proosailmasto tuntuu olevan jäljessä kaikesta mahdollisesta – ajatelkaapa vain, että Pynchon kirjoitti klassikkonsa jo 70-luvulla ja täällä pitää menestyäkseen (ja "taiteellista" statusta saavuttaakseen) kirjoittaa vieläkin historiallisia suurromaaneja tai "henkilökohtaisia" ja "riipivän paljastavia" (ns. elämänmakuisia) teoksia vaikeasta isä- tai äitisuhteesta! – sillä toisaalta periferiassa oleminen on siunaus (tai niin on terveellistä ajatella, eikö vain?). Niin, ja onhan KV:nkin metafysiikka kymmenisen vuotta ajastaan jäljessä. Kuten omanikin. Ei, tympeintä lienee se, että tämä meidän "kustantajamme" saattaa todellakin olla perehtynyt Lyotardin ja muiden ajatuksiin, jonka jälkeen hän on – aikamme kiihkeässä sykkeessä ja muuta Zeitgeist-paskaa – päätynyt "kunnioittamaan perinteitä", toki hieman triviaalihtavasti ja tekopyhästi, mutta taatusti järkälemäisen absoluuttisesti, siis mediaseksikkäästi perusteltuna, mikä tarkoittaa, että "kustantaja" on tullut "persoonallisuudeksi", jonka pelkkä läsnäolo kulttuurisessa sfäärissä on jonkin vakuus, jolloin salakavalasti muodostuu riittäviä komponentteja Itseään Ruokkivalle Järjestelmälle jne. jne. Kirjallisuuslehtien otsikoissa "kustantaja" sitten muistelee radikaaliksi uskomaansa menneisyyttä ja nekrofilioi postmodernismin klassikoita, "jollaisia suomalaiset eivät koskaan ole osanneet kirjoittaa".


*) Artikkeli "Vastaus kysymykseen: Mitä postmoderni on?" teoksessa Kotkavirta, Sironen (toim.) 1986: Moderni/postmoderni. Lähtökohtia keskusteluun.
Jyväskylä: Gummerus oy:n kirjapaino.