Ei kai kukaan väitä, että jotkut asiat ovat merkittäviä absoluuttisesti, ilman että niiden arvoa on perusteltava niiden sisällöllä, vaikutuksilla tai vastaavilla asian ulkopuolisilla nimittäjillä? Samaa sukua on väite, että sanojen takana on ”todellisuus”, johon ei pääse käsiksi mutta joka muka vuorenvarmasti on olemassa. Mutta se, mihin ei pääse käsiksi, ei kykene tuottamaan merkityksiä, sillä merkitykset vaativat – ollakseen olemassa – käsitteen. Ja käsite sanat.

 

En pidä itseäni minään filosofina, enkä kuvittele ylläkirjoitetun olevan mitään uutta, provosoivaa tai ainutlaatuista. Saussurelaiset, foucaultlaiset, ecolaiset, derridalaiset, taylorilaiset ja Ilkka Niiniluoto ovat jo puineet merkityksen ongelmaa, samoin minä. Se, ettei sanojen takana ole mitään, ei tietenkään ole ongelma sinänsä sen enempää kuin sekään, että siellä todella saattaisi olla jotain. Tällainen ”merkitysten suhteellistuminen” ja katoaminen on näennäistä, oli asia miten päin hyvänsä. (Koviin tieteisiin ihastuneet idiootit, sivumennen sanoen, tykkäävät muuten huomautella siihen tapaan, että jos jostakin puhutaan, se ei vielä tarkoita että puhuttu asia olisi todella olemassa. Sitten he, hawkinglaisen nokkeluutensa humalluttamina, lyövät viimeisen naulan arkkujen(sa) kanteen ”todistaessaan” sellaisen asian ”käytännön tasolla” olemattomaksi, jota ei ole mahdollista ”tieteellisin keinoin” verifioida. Jätän tällaisen argumentoinnin sulkeisiin niiden pähkäiltäväksi, joiden mielestä Kari Enqvistin käsitteidenvastainen filosofointi Olemisen porteilla -teoksen lopussa on jollain tapaa noteerattavaa.)

 

”Tieteelliseen verifikaatioon” nojaaminen on tietysti lähes yhtä onnetonta kuin naiivi holismi, jonka kukistumisen vanavedessä lienee syntynyt uskovaisten piirissä suosiota saavuttanut sutkaus ”Ateistikin tarvitsee jonkun, jonka hän voi kieltää”. (Vielä pahempi on nk. Nietzche-juttu: ”Nietzche sanoi: ’Jumala on kuollut’… mutta Nietzchekin on kuollut!” Tai entäs suosittu ”retorinen kikka” evoluutio-oppien vastaisia saarnoja pitäessä: ”Minä en ainakaan näe yleisössä ainuttakaan apinaa.” Menkää itseenne, nuijat.). Tieteisuskoisen, itseensä varhaiskypsänä suhtautuvan lukiolaisen vielä sietää, mutta entä kun vastaan tulee nelikymppinen helluntailainen, joka vakavissaan väittää ateistisen filosofian kaatuvan kiusoitteluun siitä, kuinka ”olematon Jumala” tuntuu vaativan hirmuisesti siitä piittaamattomien energiaa? Pakko nauraa, koska pitäisi itkeä.

 

Kun itsekin olen uskovainen, hävettää ilman muuta omien puolesta se, että kuvitellaan pelkän oikeassa olemisen riittävän oikeassa olemisen perusteeksi. Usko on uskon asia, niinpä niin, eikä totuus käy kauppaa so. se ei viime kädessä keskustele vakaan akateemisen argumentaation diskurssilla. Mutta jos uskosta puhuttaessa ei ole perusteiksi tarjolla muuta kuin latteuksia vailla mittaa ja määrää, olisiko mahdollista pitää vaihteeksi suu kiinni tai tunnustaa oma tietämättömyys? Uskohan ei kaadu perustelujen puutteeseen, mutta idiotismiin se kyllä kaatuu.

 

Mitä minä siis peräänkuulutan? Että jokaisen uskovaisen tulisi olla akateemisesti valveutunut ja kyvykäs tuottamaan perustelut uskolleen uskon paradokseista huolimatta (tai niiden vuoksi)? Tuskinpa sentään. Uskovaisistakin intellektuelleja lienee vain vähäinen prosentti (kuten ateisteista, agnostikoista, vapaa-ajattelijoista tms.). Ei ole Jeesukselle tappioksi, mikäli seminaaritasoinen oman uskon eksplikointi ei luonnistu. Kysykääpä itseltänne, minkä puolesta polemisoin. Ja mitä vastaan.